sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Paloja ja pelejä

Ollessani lapsi, hahmottamiskykyäni harjoitutettiin kuulemma monenlaisilla kolmiulotteisilla peleillä ja leikeillä. Olin testilapsi, toimivatko sellaiset todella. No, mahdollisesti jollain tavalla. Muistan selkeästi ensimmäisiä pelejä olleen punaisen ja keltaisen värisen puisen laatikon, jonka kannessa oli erimuotoisia aukkoja. Erimuotoisista aukoista piti valita se, jonka mallisen palan oli ottanut ja laittaa pala siitä läpi laatikkoon. Tämä lienee tuttu lapsuuspeli monelle samalla ikäkaudella kasvaneelle.

Toivoisin, että ihmissuhteiden osalta meille opetettaisiin vastaavan palapelin hahmotusta. Neliskanttinen ei mene läpi pyöreästä, eikä pyöreä kolmikulmaisesta. Vielä kehittymätön, pienen ihmisen primitiivireaktio tällaisen vääränmallisen palan kohdalla on tunkea väkisin, hakata, survoa, lopulta suuttua ja huutaa että TYHMÄ PELI. Samaa kaavaa noudatetaan usein ihmisten kohdalla.

Ihmisestä kun vain ei oikein aina päällepäin näy, onko hän neliskanttinen, pyöreä, kolmikantainen vai mikä. Sen tähden ihmistä ei voi runnoa väkisin johonkin muottiin tutkimatta ensin, minkä muotoinen hän on.

Länsimainen suhtautuminen on omistaa oikeanlainen pala. Otan nyt tuosta tuon, ja se menee tähän koloon, jonka muodostavat ennakko-odotukset, lapsuustraumat, kompleksit, kokemukset, toiveet, halut, keskeneräisyys sekä omat suunnitelmat siitä, miten elämän tulisi mennä. Seurauksena on pettymyksiä, suuttumista, vihaa, turhautumista ja pelkoa sekä näistä seuraavaa hajottavaa kommunikaatiota.

Tämä on tavattoman raskasta sekä palalle että pelille. Ihminen pitää oikeasti ottaa sellaisena kuin hän on, ei sellaisena joksi hän voi tulla, jos vähän vuolee ja veistää tuolta ja täältä. Ihmisen ei myöskään omien (usein pelon värittämien) toiveidensa vuoksi kannata teeskennellä olevansa pyöreä, jos hän todellisuudessa on kolmikulma. Siitä seuraa lisää pettymyksiä ja identiteetin hukkumista.*

Ellipsi sellaiseen pyöreään koloon menee ehkä jossain vaiheessa. Toki myös palapeli voi muotoutua uudestaan, eihän ihminen onneksi ole ihan niin järkähtämätön kuin se kovakantinen, varsin pedantti laatikko. Osa ihmisistä onkin pikemminkin kuin kasveja, jotka puskevat pienestäkin asfaltin tai betonin raosta, saaden muut kyseenalaistamaan totuttuja oletuksia. Mutta se on jo eri tarina.

*Omista haaveistaan ja toiveistaan kannattaa puhua jo senkin takia, että niistä saa käsityksen, minkä muotoinen pala sillä hetkellä on. 

perjantai 17. helmikuuta 2017

Kolmejalkainen susi

"Kauneus lähtee sydämestä, silmistä ja hymystä. Rakkaus kaunistaa sekä kohteen että katsojan, ja se on todellista, ei harhaa, ei huonoa."

Näin kirjoitin 3.7.2016. En muista enää olotilaa tai tilannetta, jonka vuoksi tällaiseen päädyin, vaikkei siitä niin kovin kauaa olekaan. Luen jälleen Pinkola Estés'n kirjaa, ja kohtasin uudestaan kertomuksen Ruman ankanpoikasen syndroomasta. Nyt tarina laajeni pintaa pidemmälle: jos olet joutsen hiirten maailmassa, kuinka hiiret voisivat ymmärtääkään, kun puhuessasi ulos tulee vain kaakatusta? En pidä arvottavista eläinvertauksista - itseäni on sitäpaitsi sanottu kahdesti harmaaksi hiireksi - mutta allekirjoitan ajatuksen siitä, että eri kielillä puhuvien ympäröimänä ei yksinkertaisesti tule ymmärretyksi. Paitsi jos osaa imitoida eleitä riittävästi.
Voisin mielummin harkita hakeutumista hulluja ja viisaita kohti.




Mitä aloitukseen tulee, Pinkola Estés osasi kiteyttää jo jonkin aikaa päässäni pyörineen ja vaivanneen ajatuksen ulkonäöstä ja kulttuurista:
  "Kehon kauneuden ja arvon vähätteleminen sen todellista loistoa pienemmäksi on kehon pakottamista elämään ilman sille kuuluvaa henkeä ja muotoa tai oikeutta iloon. Rumaksi leimaaminen siitä syystä, että yksilön kauneus ei sovi senhetkisen kauneusihanteen muottiin, on erittäin vahingollista luonnolliselle ilolle, joka on osa villiä olemusta."*
Tästä puheen ollen: Itseäni vaivaa kovasti nykyinen Wow!-kulttuuri.
Mieti asiaa hetki.

Mitä Wow! tarkoittaa? Mitä se tarkoittaa sinulle? Sosiaalinen media, joka perustuu voimakkaasti visuaaliseen kilpailuun, vääristää wow!-ajatusta. Viime aikoina SoMen linjauksena tuntuu olleen se, että ihmisten kuvia kommentoidaan tällaisilla ylisanoilla silloin, kun ihmisestä luodaan meikein tai vaattein jotain muuta. Wow:n ei pitäisi olla kiinni vaatteista, meikeistä, lisähiuksista ja -ripsistä, kulkuneuvoista, asusteista, mietityistä figuureista ja asennoista, sellaisista pinnalle puetuista asioista, vaan jokaisen kuuluisi saada [olla] Wow! omana, luonnollisena itsenään.

Kolmejalkainen susi mahtuu pienempään koloon nukkumaan, vaikka se ei juoksekaan samalla tavoin, kuin nelijalkaiset.

Ihmismieli on herkkä ja hakee myönteistä ja ihailevaa huomiota. Jokainen Wow! joka on sanottu keinotekoiselle pintaluomukselle, on vaarallinen ja etäännyttää pois yksilön kauneuden arvostamisesta ja huomaamisesta. Wow'n voi sanoa myös saunapuhtaalle, onnellisesti hymyilevälle ihmiselle, joka on juuri kokenut viileän järven ja tähtitaivaan kimalluksen. Kenellekään ei saisi varomattomasti sanoa, että jokin keinotekoinen pukisi paremmin (kuin ihminen itsessään).

Villivoiman suitsinta joukkoon kuulumisen vuoksi johtaa itsensä kadottamiseen, ja tuottaa lisää onnettomia, eksyneitä olentoja. Matka kotiheimoon on todennäköisesti pitkä, mutta kuuleman mukaan kannattava. Itsensä löytänyt voi olla myös majakkana muille vielä eksyneille, jolloin kas: uusi kotiheimo on koossa.


*Clarissa Pinkola Estés (2013): Naiset jotka kulkevat susien kanssa, s. 213.


sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Jatkosäkeitä pelosta

Sanonta "rohkea ei ole se joka ei pelkää, vaan joka toimii pelosta huolimatta" sekä pitää että ei pidä paikkaansa.

Pelko:

Saa maastoutumaan suureen joukkoon. Erottuva on helppo saalis.
Rakentaa naamion, sillä kritiikki ja paheksunta osuu naamioon, ei itseemme.

Hautaa unelmat, sillä niiden toteutumattomuus satuttaa pahemmin kuin hukassa oleminen.
Hukuttaa sekasortoon ja hämmennykseen, sillä omien mielipiteiden, tahdon ja unelmien takana seisominen vaatii uskallusta.

Jättää sanomatta tärkeitä sanoja. Emme pelkää vastausta, vaan totuutta sen takana.
Jättää tekemättä tärkeitä tekoja, sillä ainoastaan menneestä pystyy sanomaan miten käy. Eikä välttämättä siitäkään*.
Estää rakkauden: raastavampaa on luopua siitä, minkä on jo kokenut kuin siitä, mitä ei ole.

Luo vihaa ja pahoja ajatuksia, sillä menettäminen ei silloin satuta niin paljon.
Luo väärinymmärrystä, sillä ego on pelon liittolainen.
Luo väärin rakentuneita valtasuhteita.

Liioittelee virheitä.
Syyttää toisia.
Tekee epävarmuudesta vihollisen.
Sekä välttää pimeää että hakeutuu pimeään, sillä pimeässä ei joudu näkemään kaikkea.
Välttää valoa, sillä siinä kaikki näkyy vielä selvemmin.

Estää raivaamasta uusia polkuja, oli se polku sitten metsässä tai omissa ajatusmalleissa.

Mitä on rohkeus? Ymmärtää pelko ja sen juuret, ja toimia pelon totuttamien mallien vastaisesti. Raivata uusi polku.

*Fun facts: 80% vastaanotetusta viestinnästä koostuu omista ennakkoasenteistamme ja -käsityksistämme, ja ainoastaan 20% objektiivisesta todellisuudesta ja siitä mitä viestijä todella tarkoittaa.

Kognitiivinen dissonanssi mainittu.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Rakkauden resurssit


Tuhon ja kauhun sanansaattajan tappaminen ei poista tuhoa ja kauhua, eikä pahan välineen tuhoaminen ratkaise asiaa. Täytyy mennä ratkaisujen kanssa sinne, missä tuho ja kauhu syntyvät ja sen välineet luodaan.

Tämänhetkinen terrorismi on vihaa ja pelkoa. Se johtuu osittain siitä, että maailman tilanne on haastava: lamat, puutteet, työttömyys, köyhyys, nälänhätä ja sokea vahingollinen vallanhimo ovat ylittäneet ihmisryhmien empatiakyvyn. Sellaiselle, joka tulee huonoista oloista - tai vielä pahempaa, sellaiselle jolta kohtuullisetkin olosuhteet viedään - joissa eloonjääminen on taistelua reviiristä, ravinnosta ja olemassaolon oikeudesta, on lupaus rahasta, maineesta, hyväksynnästä ja paikasta taivaassa syrjäyttänyt kyvyn katsoa valoon ja kokonaisuutta laajemmin. Osittain se todennäköisesti johtuu myös siitä, että evoluutio etenee nopeammin kuin ihmisen äly ja kyky käsitellä omaa paikkaansa nykyisessä ravintoketjussa.

Kysyttäessä syytä terrorismille viha itsessään ei ole vastaus, sillä se, tullessaan olevaksi, asettaa kysymyksen. Samalla kun rakkautta edellytetään olosuhteista huolimatta, vihaan vaaditaan syy.

Jonkin koulukunnan mukaan viha ja rakkaus ovat vastapari, toisen taas rakkaus ja tyhjyys (vrt. elämä - kuolema). Ehkä ne ovat epälineaarinen kolminaisuus. Tyhjyys on puolimatka, jolla on vielä mahdollisuus. Luonnollisena olemuksena tyhjyys on sekä alku että loppu. Kun tyhjyys tulee keskelle, ihmisolento pyrkii täyttämään sen jollain: jos rakkaudelle ei ole ollut resursseja, tyhjyys täyttyy vihalla. Mitä tahansa, kunhan ei tyhjyyttä.

Tyhjyys on vahvojen kenttä. Sietää tyhjyyden olemista vaatii mahdollisuutta ja kykyä kohdata itsensä ja tilanteensa sellaisenaan, ja mikäli mahdollisuutta ei ole, se tyhjyys täytetään: vihalla, katkeruudella, pelolla, kemikaaleilla, jonkun toisen olemassaololla. 

Tai muiden tuhoamisen halulla. Tunteella olevansa vallassa. Terrorismin pohjimmaiset syyt, oli kyseessä kouluammuskelu, kauppakeskuksen tai temppelin pommitus, satunnaisen väkijoukon teurastus tai lentokoneen tornia päin ohjaus, ovat samat. Resursseja rakkauteen, empatiaan ja elämän sallimiseen ei ole ollut.

Se joka ei ole kohdannut todellista pimeyttä, ei pysty tietämään kuinka vaikeaa on pysyä valossa ja rakkaudessa.

Meidän täytyy muuttaa maailmaa perustuksia myöten. Ja minua pelottaa todeta, etten ole varma onko se enää mahdollista ihmiskunnan tässä kehityksen / taantumuksen vaiheessa.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Naistenpäivänä

Hyvää kansainvälistä Naistenpäivää. Alun perinhän päivän tarkoitus oli herättää huomiota epätasa-arvoon ja naisten pienempiin oikeuksiin mm. koulutukseen, työhön, yleiseen ihmisarvoon ja niin edelleen. Tulee ristiriitainen olo, kun Suomessa Naistenpäivän mainokset pyörivät yhä pitkälti ulkonäköön liittyvien "hemmotteluiden" ympärillä - toki kirjakaupat mainostavat myös, ja ylipäänsä kaikki tahot, jotka jollain tavalla hyötyvät teemamyynneistä. Facebookissa onneksi vastaani tuli Indian Airin uutinen aiheesta täysin naisten miehittämät lennot Naistenpäivän tienoilla. Olisi kivaa saada esimerkiksi urheilu- ja muilta seuroilta naistenpäivän erityisjuttuja, jolloin pääsisi kokeilemaan vaikka miekkailua, sukellusta, kiipeilyä ja niin edelleen. Mikäli tällaisia on, ne ovat menneet minulta täysin ohi ja asiassa on siis petrattava, ja suunnattava oma huomio järkevämmin.

Hurjasti ollaan menty eteenpäin etenkin Suomessa siitä, kun nainen oli lähinnä käyttö- ja näyttelyesine. Silti tuntuu, että etenkin länsimaiden kauneuskulttuuri puree naistenjuhlimista nilkkaan, kun markkinatalouden nimissä pyritään myymään kloonimaista ulkomuotoa kaikille naisille - jotain muottia ja mallia, jota edustaa. Edustaa, kenelle? Kenelle naiset ovat ulkonäkövelvollisia? Facebookin ryhmissä on käyty feministisiä keskusteluja myös aiheesta meikkaamisvelvoitteet, jossa ketjun aloittaja pohti, onko epäkohteliasta ja epäkunnioittavaa asiakaspalvelussa jättää meikkaamatta. Mielestäni siisti ja asianmukainen ulkonäkö riittää ja käy mainiosti, oli kyse mies- tai naisasiakaspalvelijasta. Pun intended. Kosmetiikkamyyjillä on vaihtoehtoisesti asiallista olla jonkinlaista kosmetiikkaa yllään, vaikka toisaalta ei kaikissa vaatemyymälöissäkään henkilökunta käytä vain ko. firman vaatteita, saatika kodinkonemyyjät... Asiantuntevuuden ja tarkoituksenmukaisen käytöksen ja toimimisen tulisi mennä muottiin survotun ulkomuodon edelle. Sitten on ammatteja, joissa työväline on ulkonäkö: mallit, osa pr-ihmisistä, show-ala, ja niin edelleen. Itse olen tanssiammatista kahtijakoista mieltä; toisaalta ymmärrän että tietyntyyppinen ulkonäkö on edellytys moniin projekteihin, mutta tympii myös se, ettei se ulkonäkö ole samalla tavalla funktionaalinen kuin esimerkiksi teattereissa - tietynnäköinen sopii tiettyyn rooliin - vaan noudattaa pitkälti samaa kauneusihanteen muottia kuin kaikki muukin viihdekulttuuri.

Onneksi näissä asioissa ollaan vapautumassa ja avautumassa myös vaihtoehdoille. Ehkä olen vain turhan herkkä.

Voisin itse juhlia tätä naistenpäivää esimerkiksi siten, että olen täysin vapaa. Olen vapaa konkreettisista vangitsevista kommenteista (joihin nöyrtyminen ja alistuminen on johtunut myös omasta keskenkasvuisen heikkoudestani ja rikkinäisyydestäni), olen vapaa ulkonäkönormeista, olen vapaa kaikesta siitä, mikä sanelee sitä millainen minun tulisi milloin mistäkin syystä jonkinlainen, tietynlainen, olla. Olen myös vapaa siitä, että minun pitäisi elää elämäni tietyllä tavalla. Kuljen tällä hetkellä tietoisesti kohti sellaista elämää, jossa ulkonäölläni ei ole merkitystä, vaikka kohtaan valtavan määrän päiviä, jolloin surettaa etten ole nk. kaunis enkä totisesti vastaa nykyisiä länsimaisia kauneusihanteita.


Otin hiljattain tatuoinnin. Tiedän varsin hyvin mitä mieltä moni konservatiivisempi ihminen on asiasta (pilaan ulkonäköni, työnsaantimahdollisuuteni, vanhuuteni...), ja tiedän myös että raskaan sarjan tatuointi-ihmisten mielestä olen melko säälittävä. En vastaa kummallekaan näistä ääriryhmistä, vaan oma pikku kuvani muistuttaa minua kahdesta asiasta:

1. Lootuksen juuret kasvavat mudasta, kuten olen ennenkin kirjoittanut. Kukka on herkkä, kaunis, lumoavakin, ja sen juuret ovat pimeässä, mustassa mudassa. Ihmisen juuret voivat olla pimeässä, rumissa ja inhottavissa asioissa, ja ihminen voi kukkia silti valoa kohden, itseään ja muita ilahduttaen, herkkää kauneutta tuoden.* En halua unohtaa tai mitätöidä tapahtuneita rankkoja asioita, sillä ilman niitä minusta olisi kasvanut välinpitämätön.

2. Kehoni kuuluu vihdoin minulle itselleni. Ainoastaan minulle, ja minulla on siitä täysi päätäntävalta.

(3. Voin vitsailla kaikille urheiluautofaneille olevani Lotus Elise.)


Kuva on itse piirtämäni, mustemuodon iholleni on tehnyt avopuolisoni. Huvitti tatutointitilanteessa, sillä annoin hänen vapaaehtoisesti ja itselähtöisesti aiheuttaa kipua itselleni parantavan lopputuloksen tähden. Miten metaforista.

* Kauneudella tarkoitan sellaista puhdasta, vilpitöntä, itselähtöistä kauneutta. Ihmisistä kaunempia ovat he, joiden sydän kukkii.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Aaltojen muovaamat

Tunteidenkäsittely on yleensä ollut suhteellisen luonnollista minulle, tai ainakin niiden sietäminen ja nykyisin jopa ymmärtäminen. Vuosikausiin ei ole ollut tarvetta hukuttaa yksittäistä tunnetilaa jonkinlaisen sijaistoiminnon alle, enemmänkin pyrkiä ymmärtämään esimerkiksi neurokemiaa ja tunnetilojen biofyysisiä aiheuttajia ja korjaamaan niitä vastavaikutuksilla.

Sen sijaan ajatusten ja muistojen hallinta. Voi peeveli sentään. Olen edelleen moisten riepoteltava kuin räsynukke ristiaallokossa.

Eräs läheiseni harjoittaa jonkinlaista vesimeditaatiota. En ole ihan varma mitä hän tarkalleen tekee tai mitä tarkalleen mielenhallintatasolla tapahtuu, mutta väsyneessä aamusuihkussa ajattelin, että vesi todella on kuin ajatukset. Tunteetkin, kyllä, ja etenkin muistot. Virtaava vesi tuntuu iskiessään iholle - onko se pehmeää, hienopisaraista ja lämmintä, vai kovaa raemaisen kylmää. Vesi muodostaa hetken kuvion iholle ja jatkaa sitten matkaansa, pisara pisaralta, valuen pois. Tähän voisi pyrkiä. Ajatus tulee, ja se tekee mitä tekee, valuen sitten eteenpäin.

Muistot minä näen aaltoina. Etenkin kipeät sellaiset: hakkaavat rantaa lakkaamatta. Hetkellisesti saattaa tyyntyä ja pinta heijastaa vain nykyistä näkymää; taivasta, puita, veteen katsovia kasvoja, ja sitten hieman tuulta ja buum. Taas mennään. En tiedä olemmeko me veden muovaamia kiviä, sileitä, aluksi teräviä ja kulmikkaita, vai tuhansista hippusista muodostuva hiekka. Aallokko on kuitenkin vain liike, vesi ei pysy samana. Seisova vesi kehittää levää ja sameutuu, virtaava vesi pysyy elävänä. Toisaalta sanovat levässäkin piilevän terveysvaikutuksia, eikä lotus ei kasva ilman mutaa.

P.s. Kaipaan hirveästi veden äärelle. Yksi lisäsyy kesäharjoittelun odottamiselle: paikka sijaitsee noin parinkymmenen metrin päässä rantaviivasta. Ei ehkä villeimmästä, vapaimmasta ja tyynnyttävimmästä, mutta rantaviivasta kuitenkin.

torstai 18. helmikuuta 2016

Hidas aamu omassanavassa

Koska en oikein kehtaa kysellä muita ihmisiä valokuviin pönöttelemään, harrastan sitten itsekeskeisyyttä. Oikeasti voisi olla kohta aika raahata väkeä esim. Billnäsiin, Mathildedahliin, kauniisiin asuntoihin, tuulisille silloille ja niin edelleen. Logistiikka vain pettää kun täällä hyljättynä metsässä asuu. On vähän (lue: aika paljon) ikävä kiireetöntä ja pakotonta valokuvausta.

Mutta jos nyt joku sielu edelleen haluaa kuvattavakseni, olisin kiitollinen ilmiannosta!