maanantai 31. joulukuuta 2012

No just ne.

Ensi vuonna (2013) lupaan:

  • Rakastaa enemmän
  • Kadehtia vähemmän
  • Käydä taidenäyttelyissä aina, kun siltä tuntuu
  • Lopettaa 'pitäisi' -sanan käytön
  • Syödä järkevämmin
  • Hankkia hyvän polkupyörän (ja ehkä uuden filmijärkkärin...)
  • Tehdä niitä asioita joita haluan, vaikka sata tai kaksituhatta muuta tekisi ne paremmin.
Siinä. Pakkohan se on julkisesti tunnustaa, jotta saadaan edes henkinen häpeäpaalu käänteiseksi porkkanaksi!


maanantai 4. kesäkuuta 2012

Dundeellinen päivä


Tänään tulee hiukan poikkeuksellinen kirjoitus. Mutta se haluaa tulla ulos. Oivalsin vihdoin tänään, mitä tarkoittaa onnellisuus: se on hyvää oloa omassa itsessä ja omassa elämässä. Muistin sen jälleen siitä, että itse tappelen sinänsä pienien fyysisten ongelmien kanssa (mutta tappelen silti ja ne rajoittavat omien asioideni tekemistä, kuten tanssia ja ylipäänsä liikkumista) ja siihen syynä on yksinkertaisesti se, etten ole voinut hyvin itseni ja oman kehoni kanssa.

Toinen muistutus aiheesta oli tuttuni facebook-status 11 vuotta sitten edesmenneestä rakkaasta, ikävä siihen elämään jota olisi voinut olla ja kiitollisuutta että silti hetkiä oli. Kolmas muistutus oli äitini, jolla on myös fyysisen kunnon kanssa tekemistä ja vaikka itselle tuli intuitiivisesti olo, että pitäisi soittaa ja kysyä millainen on vointi nyt, hän kerkesikin ensin. Käskin vanhempani aamulenkeille ja taukojumpalle. Meillä on kuitenkin vain yksi fyysinen keho ja se olisi ihan hyvä pitää mielessä. Ei keho ole irrallaan meistä, vaikka se usein siltä tuntuukin.

Itse olen laiminlyönyt omaa kehoani hirvittävässä määrin vuosien saatossa. Vaikka olen tiedostanut asian, sillä ei ole ollut suurta vaikutusta. Kehoni ei taivu tanssijaksi; lonkkani eivät käänny, nilkkani eivät ojennu, jalkani eivät ole tarpeeksi pitkät. Ja olen pakottanut kehoni kuin alistetun orjan tai vangin toimimaan niin kuin minä (eli siis yksioikoinen mieleni) halusin, ja tässä nähdään lopputulos. Keho sanoo sopimuksensa irti ja ottaa aikalisän. 

Vaikka kuinka paljon puhutaankin nykypäivänä onnellisuudesta ja sen huomaamisesta pienistä seikoista, itselleni onnellisuus tarkoittaa tällä hetkellä niin suuria asioita, että minun on vaikea ajatella olevani aidosti kokonaan onnellinen enää ilman niitä. Mutta hyvä asia on se, että ymmärrän ja tiedostan tämän rakentuneen kokonaisuuden, ja että olen oppinut näkemään onnellisuuden siinä hetkessä, kun se toteutuu. Vaikka tie ei ole ollut helppo, on pakko kliseisesti todeta, että kyllä se kivinen ylämäki vain parkkiinnuttaa ja kasvattaa.

Seuraavaksi vaaditaan enää pieni ripaus lisärohkeutta jakaa onnellisuudenmurusia toisille ja pienen pieni uskallus ottaa loppusysäys niille asioille, jotka viimeistelevät minut tässä hetkessä. Sillä välin voin vain kehottaa kaikkia huolehtimaan myös itsestään niin kuin huolehditaan kaikista rakkaista. Koska meitä kaikkia on vain yksi.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Idoleista ja faneista


Viikkoja alaa vallannut valkoisen ruudun kauhu on edelleen päällä, mutta yritän saada jotain aikaiseksi. Jäin esimerkiksi miettimään idolisointia tuossa jonain menneenä päivänä.

Ilmiönä fanittaminen on aika kiinnostava. Mistä se kenelläkin saa alkunsa? Joku tai jokin jossain puhuttelee meitä, ja meitä alkaa ihailututtaa. Kuin joku osaisi tehdä jotain juuri niin oikein. Kumpi oli ensin, fanittaminen vai alitajuntainen itsensä ihailu? Idolisoinnissa kun loppujen lopuksi toteutuu tietynlainen itsensä ihailu: ihaillaan itsessä piileviä piirteitä, joita ei osata tuoda eksaktisti esille. Kuinka ihanaa, että joku muu osaa täsmentää ne kaikki hienot ajatukset ja osaamiset, malja sille. Fanitammeko siksi, että joku on vain niin hieno* vai siksi, että joku tekee ja ajattelee samoin kuin me itse mutta ainoastaan paremmin ja konkreettisemmin? Ne piirteet, joita ihailemme toisissa idolisointiin saakka, ovat meissä todennäköisesti jo olemassa.

Itse esimerkiksi en tiedä, onko Pet Shop Boys vaikuttanut ratkaisevasti huumorintajuuni vai vetosiko ko. poppoo musiikkeineen alunperin jo siksi, että se puhutteli kymmenenvuotiasta jollain alitajuisella tavalla. Lisäksi voi kysyä, onko ketään mahdollista totaalisesti käännyttää toiseen uskoon?

Toisena esimerkkinä voisi ottaa kuvataiteilijat, joiden jälkeä ja tyyliä alkaa jollain tavalla kopioida. Mutta siihen on syynsä, että se kyseinen tyyli miellyttää meitä. Joku vain osasi visualisoida jotain erittäin osuvasti ja uppoavasti. Kuvataitelijoista itseeni vetosi viime aikoina Samuli Heimonen, joka vain yksinkertaisesti osasi tiivistää yhteen (ja useampaankin) kuvaan monta päässäni pyörinyttä asiaa.

Järjellisissä mitoissa idolisointi ja fanittaminen ovat varmaan aika lailla hyväksi. Ne avaavat uusia keinoja käsitteistää ja konkretisoida epämääräisinä leijuvia ajatuksia, tietoja ja taitoja.

*P.s. Hienouskin on suhteellista.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Jakomielitautinen mörkömustekala

Viime aikojen surullinen ilmiö täälläkin: sosiaalisesta mediasta on tullut ahne syöppö mörkö; mörön ja skitsoidisen mustekalan vastustuskykyinen hybridi. Tartun jälleen triviaaleihin aiheisiin, sillä ensimmäistä kertaa tämä rantautui todella haitallisena ilmiönä omaankin elämääni.

Yhteisöllisyys ja hyödylliset kontaktit ovat oma asiansa, mutta tällä viikolla koitti lopullinen Facebook-yliannostus. Miksi? Koska jokaikinen asia ujuttaa lonkeronsa yksityisihmisen pieneen järkeen tavalla, joka ei ole enää terveellistä. Facebook suoltaa järjettömän määrän informaatiota, joka ei ole pelkkää informaatiota, vaan muuttuu oletuksiksi, tappeluiksi, mielipahaksi, väärinkäsityksiksi. Jokaisesta on näkyvissä juuri se harmillinen ja haitallinen määrä tietoa, joka saa meidät olettamaan asioita ja luulemaan että tiedämme, vaikka se mitä näemme, voi olla hyvinkin kaukana todellisuudesta. Tämän lisäksi yhteisöllisyys saa uusmediassa hervottomat ja epärealistiset mittasuhteet, kun jotain yhteisöllistä asiaa aletaan ajaa sen kautta. Kuten viime aikojen Kony2012-efekti. Joka on täysin järjetön. Jaetaan video yhteisömediassa, klikataan like-nappulaa ja maailma pelastuu. Oi kyllä. Oi ei.

Itselleni sattui taannoin tilanne, jossa huomasin Facebook-ilmiön menneen todellakin hieman liian pitkälle. Kulutin tylsää ja väsynyttä iltaani Internetin syövereissä - eli suoraan sanottuna päädyin stalkkailemaan puolivahingossa itselleni tuntemattomia tuttujen tuttuja, jotka tekivät jotain itseeni liittyvää asiaa - ja törmäsin kuviin, teksteihin, kommentteihin. Kaikki tietävät ilmiön eli sen, kun vieraidenkin ihmisten jakama informaatio on murusina avoimena muullekin yleisölle. Seuraavana päivänä törmäsin palvelevassa liikkeessä ystäväni seurana ollessani yhteen näistä henkilöistä, ja mieleeni tuli ainoastaan yksi lause: "Facebookista tuttu."

Ei näin.

Haluan tavata ihmiset ihmisinä, en naamakuvina, pieninä kommentteina, tutun tuttuina että hei sinähän olit se joka milloin mitäkin. Haluan tavata ihmisiä oikeassa elämässä. Haluan tavata heidät omina itsenään. Enkä todellakaan välitä tietää, missä tuttuni ovat ja kenen seurassa, ellen nimenomaisesti tarvitse sitä tietoa jonkinlaiseen organisointiin. Vaan kas, kun Facebookin uutisvirta haluaa kertoa minulle kaikki nuo asiat.

Eikä ainoastaan minulle vaan kaikille. Ennen vanhaan ohimenevät tuttavuudetkin olivat huomattavasti helpompia käsitellä. Nykypäivänä jos saa kalastettua yön tunteina tavatun henkilön nimen tai puhelinnumeron – huom, tai – on aivan liian helppoa hakea Internetin Ihmemaasta puuttuvat tiedot, katsoa Facebookista keitä ko. henkilö tuntee, mitä hän tekee, miltä hän näyttää muuten, miten hän pukeutuu, mitä hän MAHDOLLISESTI on.

Kun todellisuudessa emme tiedä. Vaihtoehtoja on miljoona. Ja silti voi luulla väärin, jos niitä olikin miljoona plus yksi. Sen lisäksi, että voi rattoisasti vetää johtopäätöksiä ja olettamuksia muiden ihmisten asioista ja keskinäisistä suhteista, muun median ulottuminen Facebookiin on sietämätöntä. Uusmedia-alalla (osittainkin) toimivat yritykset, Facebookia markkinointiin käyttävät yritykset ja kaikki siltä väliltä hyötyvät meidän jakamastamme informaatiosta haitallisessa määrin silloin, kun tieto joutuu huonosti valikoituihin käsiin. Jaettu ja muunneltu tieto muuttuu liian helposti vääräksi ja siten jopa vahingolliseksi. Koska on niin helppoa olettaa. Ja luulla. Ja luulla tietävänsä, koska siinähän se tieto on tarjolla, Facebookissa. Kaipaan niitä aikoja, kun Facebook oli harmiton yhteydenpito- ja kuulumisienvaihtoväline.

Haluan takaisin todellisille kaduille ja koteihin, jossa ihmiset kohdataan ihmisinä, juuri sellaisina kuin he siinä hetkessä ovat. Että me näemme todellisuuden, ilman että tuo mörkömustekala vääristää ja mutkistaa kaiken.

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Sietämätön värinälkä

"Kevät on tänä vuonna selvästi myöhässä. Viime vuonna tähän aikaan oli jo maaliskuu, mutta nyt mennään edelleen helmikuuta." - Tutkija Noenvarmana Kerro lehtilehti.fi:ssä.
Näinpä. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi valkoiseen väsynyt kylmä sieluni huutaa nälkäisenä ja janoisena värien perään. Värejä, värejä, tuokaa minulle kaikki maailman värit. Appelsiinimehut ja mansikat ja tuoreet mintunlehdet.

Onneksi tämän hetken muotivillitys on kerrankin samaa mieltä kanssani. Ei tarvitse kuin avata Internet tai käväistä kaupungilla saadakseen pienen elvyttävän ensiapuannoksen. Tämä ei varmaan selity pelkällä keväällä, sillä ei tätä joka vuosi tapahdu. Ehkä joka toinen. Taidan olla lopullisesti korruptoitu. Muutenkin havaittavissa on huolestuttavaa persoonanmuuntumista johonkin, toistaiseksi määrittelemättömään suuntaan. Yhä ja edelleen.

Maaliskuu on täynnä ideoita ja kiinnostuksia ja niitä kauan kaivattuja värejä. Tässä kuussa tai viimeistään pian jossain sopivassa raossa paneudutaan jättikanvaaseihin akryylimaaleilla sekä origameihin, vihdoin viimein. Ihana kevät.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Lokkimies

Hän käveli, käveli Porthaninkatua ylös ja Merimiehenkatua alas. Hän käveli, ylös ja alas. Keskellä Merimiehenkatua kerran, ehkä toisenkin, hän kuuli kutsun;
Jossain päin Kruunuhakaa joku huokaisi epäonnisen sitruunatortun edessä lannistuneena:
  "Olisipa minulla Lokkimies."
Seuraava sitruunatorttu onnistui kuin unelma.

Hän kulki, kulki Porthaninkatua ylös ja Merimiehenkatua alas. Hän kulki, ylös ja alas. Siellä, Porthaninkadun yläpäässä kerran, ehkä toisenkin, hän kuuli kutsun:
Merihaassa, ylellisten puitteiden keskellä, hikisissä lakanoissa unettomassa yössä yksinäinen nuorimies kuiskasi äänettömästi:
  "Olisipa minulla Lokkimies."
Seuraava yö oli uneton ja hikinen, mutta kuiskaukset eivät olleet äänettömiä.

Hän käveli, käveli Porthaninkatua ylös ja Merimiehenkatua alas. Hän käveli, ylös ja alas. Merimiehenkatu oli juuri päättymäisillään, ja kerran, ehkä toisenkin, hän kuuli kutsun:
Suomenlinna oli lumisena, vanhat pihat taakan alla, lumi piti saada katoilta pois. Väsynyt työmies pyyhki valuvaa hattuaan ylemmäs ja huokaisi toivottomana:
  "Olisipa edes Lokkimies."
Seuraavana päivänä aurinko paistoi sillä tavalla sopivasti, että se sulatti kattoa vahingoittamatta lumet liikkeelle, katto oli vapaa taakasta.

Hän kulki, kulki Porthaninkatua ylös ja Merimiehenkatua alas. Hän kulki, ylös ja alas. Juuri Porthaninkadun alkupäässä kerran, ehkä toisenkin, hän kuuli kutsun:
Naamiaisjuhlissa Hämeentiellä kansaa valui paikalle verhoutuneena maskeihin, hattuihin, sulkiin, viittoihin, mutta ei, sitä yhtä ei näkynyt. Vieras yksi toisensa jälkeen saapui, mutta se yksi puuttui. Nuori tyttö katseli remuavaa juhlajoukkoa surkeana, hylättynä; kaikille heille oli joku ja hän ei...
  "Vaan olisipa täällä Lokkimies."
Seuraavalla ovenavauksella, sonnustaununeena liki tuntemattomaksi haarniskaan, saapui se, joka pelasti nuoren tytön illan ja juhlat, teki tytön onnelliseksi, joukkoon kuuluvaksi ja osaksi naurunremakkaa.

Malminkartanossa kaksi olentoa istui nurmikolla viilenevässä, mutta yhä kuumassa loppukesän yössä.
  "Tiedätkö, kun se ei vain onnistu", ensimmäinen huokaisi ja hörppäsi lämpimästä oluestaan, "vaikka minä kuinka yritän, kerta toisensa jälkeen.  Se ei vain onnistu." Ensimmäinen roikotti murheellisena päätään, otti toisen huikan ja irvisti.
  "Ei sinun kuulu yrittää", toinen vastasi hiukan jo humaltuneena, olihan ilta ollut pitkä. "Riittää, kun tiedät tarkalleen, mitä haluat ja osaat kutsua sitä oikein sanoin."
  "Mitkä ne sanat ovat?" Ensimmäinen mutisi hänkin jo turhautuneena lämpimästä juovuttavasta oluestaan.
  "Lokkimies", toinen vastasi, otti pullon ja kaatoi väljähtyneen lopun kuivalle nurmikolle, joka imi sen hetkessä.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Vanha, uusi ja orgaaninen

Eilen illalla eli siis yöllä, silloin kun kuuluisi nukahtaa, unohduin uuden sivuni ja ehkä myös ystävänpäivän kurittamana miettimään jälleen konnotatiivisia puutarhoja - ihmisiä, suhteita. Ajatus ei ole uusi, eikä se ole minun. Ja lupaan, että tämä on viimeinen puutarha-sanan sisältävä teksti ainakin hetkeen, jottei tuo viaton kaunokainen kokisi inflaatiota.

Mutta puut. Ihmiset ovat kuin puita. Jokainen kylvää, kasvattaa ja hoitaa oman puutarhansa kuten parhaaksi näkee: viskataanko tutustumisvaiheessa siemen huolimattomasti ja ohimennen sopimattomalle alustalle, vai kaivetaanko sille hetken huomiolla suoja, taputellaan multaa päälle. Erona vain, että toisinaan nuo pirulaiset lennähtävät kädestä tuulen mukana ennen kuin on edes tajunnut, että niille voisi tarjota pientä kuoppaa puutarhassa.

Voiko sama puu olla kahdessa eri puutarhassa? Sillä riippuu aivan kylväjästä, millainen suhde hänellä  juuri hänen puutarhassaan olevaan puuhun on. Toisaalla se on jo eri puu, toisen maaperällä. Näemme omat puumme kukin aivan niin kuin näemme, ne vastaavat meille aivan niin kuin vastaavat. Se on aina orgaanista kanssakäyntiä ja altis kaikille muutoksille ja häiriöille. On puita, jotka sitkeän vähäeleisesti puskevat ja elävät, vaikka ne olisivat vailla ravintoa pitkäänkin, toiset puut kuihtuvat ja haihtuvat dramaattisin elein heti, jos niitä unohtaa kastella ja hoivata. Ja joskus sekään ei riitä, aina kasvualusta ei ole meidän käsissämme.

Minun puutarhassani on yksi puu, joka ei ole elävä eikä haamupuu. En tiedä mikä puu se on. Se seisoo varjossa vahvana ja kookkaana, ehkä sammalen peittämänä, mutta se ei koskaan muutu, se lakkasi hengittämästä ja muuttumasta. Eikä se ole ainoa tällainen puu, mutta se on kookkain niistä. Se on siellä, vaikka en enää pääse lähelle sitä enkä kunnolla näekään, eikä se kuule sanojani.

Joskus puut on revittävä juurineen ja viskattava ulos, jos ne myrkyttävät maaperän ja muiden kasvualustan. Ja on itsepäisiä puita, jotka valuttavat vedet harvojen lehtiensä lävitse - en minä tätä tarvitse, kokeile tuota uteliasta naapuria tuossa.

Ja sitten on puita, joiden vahvat juuret lämmittävät sydämessä saakka. Joiden tietää olevan siellä, aina.

Olen onnellinen ja kiitollinen jokaisesta tarhani puusta. Ne ovat kaikki erilaisia ja juuri siksi niin tärkeitä. Osa puista on mysteeri, osa on vanhoja rakkaita tuttuja, mutta kaikki ne kuuluvat sinne omalla tavallaan, ne ovat kylvetyt tai juurtuneet kukin oman syynsä takia.

Minun ihana, raastava, hulluksi tekevä, naurattava, itkettävä, ilahduttava, tuulelta suojaava puutarhani, se on minun happeni. Kun vain vielä oppisin, millaisen maaperän kukin puu tarvitsee.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Puutarha on tässä.

Suomen kielestä löytyy uskomattoman monta sanaa, jotka ovat kauneimmillaan juuri suomeksi. Puutarha. Sade. Lumi. Kaste. Ihminen. Siksi suomeksi, tässä puutarhassa. Puun siemenet kylvetään ja katsotaan, mitä niistä kasvaa. Tervetuloa.

P.s. Vanhan blogini, Nos si vis dormiton, kanssa kasvoimme erillemme. Uusi, visuaalispainotteinen ja englanninkielinen - siinä määrin kuin tekstiä aforismitasolla löytyy - on Les écureuils.