keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Sietämätön värinälkä

"Kevät on tänä vuonna selvästi myöhässä. Viime vuonna tähän aikaan oli jo maaliskuu, mutta nyt mennään edelleen helmikuuta." - Tutkija Noenvarmana Kerro lehtilehti.fi:ssä.
Näinpä. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi valkoiseen väsynyt kylmä sieluni huutaa nälkäisenä ja janoisena värien perään. Värejä, värejä, tuokaa minulle kaikki maailman värit. Appelsiinimehut ja mansikat ja tuoreet mintunlehdet.

Onneksi tämän hetken muotivillitys on kerrankin samaa mieltä kanssani. Ei tarvitse kuin avata Internet tai käväistä kaupungilla saadakseen pienen elvyttävän ensiapuannoksen. Tämä ei varmaan selity pelkällä keväällä, sillä ei tätä joka vuosi tapahdu. Ehkä joka toinen. Taidan olla lopullisesti korruptoitu. Muutenkin havaittavissa on huolestuttavaa persoonanmuuntumista johonkin, toistaiseksi määrittelemättömään suuntaan. Yhä ja edelleen.

Maaliskuu on täynnä ideoita ja kiinnostuksia ja niitä kauan kaivattuja värejä. Tässä kuussa tai viimeistään pian jossain sopivassa raossa paneudutaan jättikanvaaseihin akryylimaaleilla sekä origameihin, vihdoin viimein. Ihana kevät.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Lokkimies

Hän käveli, käveli Porthaninkatua ylös ja Merimiehenkatua alas. Hän käveli, ylös ja alas. Keskellä Merimiehenkatua kerran, ehkä toisenkin, hän kuuli kutsun;
Jossain päin Kruunuhakaa joku huokaisi epäonnisen sitruunatortun edessä lannistuneena:
  "Olisipa minulla Lokkimies."
Seuraava sitruunatorttu onnistui kuin unelma.

Hän kulki, kulki Porthaninkatua ylös ja Merimiehenkatua alas. Hän kulki, ylös ja alas. Siellä, Porthaninkadun yläpäässä kerran, ehkä toisenkin, hän kuuli kutsun:
Merihaassa, ylellisten puitteiden keskellä, hikisissä lakanoissa unettomassa yössä yksinäinen nuorimies kuiskasi äänettömästi:
  "Olisipa minulla Lokkimies."
Seuraava yö oli uneton ja hikinen, mutta kuiskaukset eivät olleet äänettömiä.

Hän käveli, käveli Porthaninkatua ylös ja Merimiehenkatua alas. Hän käveli, ylös ja alas. Merimiehenkatu oli juuri päättymäisillään, ja kerran, ehkä toisenkin, hän kuuli kutsun:
Suomenlinna oli lumisena, vanhat pihat taakan alla, lumi piti saada katoilta pois. Väsynyt työmies pyyhki valuvaa hattuaan ylemmäs ja huokaisi toivottomana:
  "Olisipa edes Lokkimies."
Seuraavana päivänä aurinko paistoi sillä tavalla sopivasti, että se sulatti kattoa vahingoittamatta lumet liikkeelle, katto oli vapaa taakasta.

Hän kulki, kulki Porthaninkatua ylös ja Merimiehenkatua alas. Hän kulki, ylös ja alas. Juuri Porthaninkadun alkupäässä kerran, ehkä toisenkin, hän kuuli kutsun:
Naamiaisjuhlissa Hämeentiellä kansaa valui paikalle verhoutuneena maskeihin, hattuihin, sulkiin, viittoihin, mutta ei, sitä yhtä ei näkynyt. Vieras yksi toisensa jälkeen saapui, mutta se yksi puuttui. Nuori tyttö katseli remuavaa juhlajoukkoa surkeana, hylättynä; kaikille heille oli joku ja hän ei...
  "Vaan olisipa täällä Lokkimies."
Seuraavalla ovenavauksella, sonnustaununeena liki tuntemattomaksi haarniskaan, saapui se, joka pelasti nuoren tytön illan ja juhlat, teki tytön onnelliseksi, joukkoon kuuluvaksi ja osaksi naurunremakkaa.

Malminkartanossa kaksi olentoa istui nurmikolla viilenevässä, mutta yhä kuumassa loppukesän yössä.
  "Tiedätkö, kun se ei vain onnistu", ensimmäinen huokaisi ja hörppäsi lämpimästä oluestaan, "vaikka minä kuinka yritän, kerta toisensa jälkeen.  Se ei vain onnistu." Ensimmäinen roikotti murheellisena päätään, otti toisen huikan ja irvisti.
  "Ei sinun kuulu yrittää", toinen vastasi hiukan jo humaltuneena, olihan ilta ollut pitkä. "Riittää, kun tiedät tarkalleen, mitä haluat ja osaat kutsua sitä oikein sanoin."
  "Mitkä ne sanat ovat?" Ensimmäinen mutisi hänkin jo turhautuneena lämpimästä juovuttavasta oluestaan.
  "Lokkimies", toinen vastasi, otti pullon ja kaatoi väljähtyneen lopun kuivalle nurmikolle, joka imi sen hetkessä.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Vanha, uusi ja orgaaninen

Eilen illalla eli siis yöllä, silloin kun kuuluisi nukahtaa, unohduin uuden sivuni ja ehkä myös ystävänpäivän kurittamana miettimään jälleen konnotatiivisia puutarhoja - ihmisiä, suhteita. Ajatus ei ole uusi, eikä se ole minun. Ja lupaan, että tämä on viimeinen puutarha-sanan sisältävä teksti ainakin hetkeen, jottei tuo viaton kaunokainen kokisi inflaatiota.

Mutta puut. Ihmiset ovat kuin puita. Jokainen kylvää, kasvattaa ja hoitaa oman puutarhansa kuten parhaaksi näkee: viskataanko tutustumisvaiheessa siemen huolimattomasti ja ohimennen sopimattomalle alustalle, vai kaivetaanko sille hetken huomiolla suoja, taputellaan multaa päälle. Erona vain, että toisinaan nuo pirulaiset lennähtävät kädestä tuulen mukana ennen kuin on edes tajunnut, että niille voisi tarjota pientä kuoppaa puutarhassa.

Voiko sama puu olla kahdessa eri puutarhassa? Sillä riippuu aivan kylväjästä, millainen suhde hänellä  juuri hänen puutarhassaan olevaan puuhun on. Toisaalla se on jo eri puu, toisen maaperällä. Näemme omat puumme kukin aivan niin kuin näemme, ne vastaavat meille aivan niin kuin vastaavat. Se on aina orgaanista kanssakäyntiä ja altis kaikille muutoksille ja häiriöille. On puita, jotka sitkeän vähäeleisesti puskevat ja elävät, vaikka ne olisivat vailla ravintoa pitkäänkin, toiset puut kuihtuvat ja haihtuvat dramaattisin elein heti, jos niitä unohtaa kastella ja hoivata. Ja joskus sekään ei riitä, aina kasvualusta ei ole meidän käsissämme.

Minun puutarhassani on yksi puu, joka ei ole elävä eikä haamupuu. En tiedä mikä puu se on. Se seisoo varjossa vahvana ja kookkaana, ehkä sammalen peittämänä, mutta se ei koskaan muutu, se lakkasi hengittämästä ja muuttumasta. Eikä se ole ainoa tällainen puu, mutta se on kookkain niistä. Se on siellä, vaikka en enää pääse lähelle sitä enkä kunnolla näekään, eikä se kuule sanojani.

Joskus puut on revittävä juurineen ja viskattava ulos, jos ne myrkyttävät maaperän ja muiden kasvualustan. Ja on itsepäisiä puita, jotka valuttavat vedet harvojen lehtiensä lävitse - en minä tätä tarvitse, kokeile tuota uteliasta naapuria tuossa.

Ja sitten on puita, joiden vahvat juuret lämmittävät sydämessä saakka. Joiden tietää olevan siellä, aina.

Olen onnellinen ja kiitollinen jokaisesta tarhani puusta. Ne ovat kaikki erilaisia ja juuri siksi niin tärkeitä. Osa puista on mysteeri, osa on vanhoja rakkaita tuttuja, mutta kaikki ne kuuluvat sinne omalla tavallaan, ne ovat kylvetyt tai juurtuneet kukin oman syynsä takia.

Minun ihana, raastava, hulluksi tekevä, naurattava, itkettävä, ilahduttava, tuulelta suojaava puutarhani, se on minun happeni. Kun vain vielä oppisin, millaisen maaperän kukin puu tarvitsee.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Puutarha on tässä.

Suomen kielestä löytyy uskomattoman monta sanaa, jotka ovat kauneimmillaan juuri suomeksi. Puutarha. Sade. Lumi. Kaste. Ihminen. Siksi suomeksi, tässä puutarhassa. Puun siemenet kylvetään ja katsotaan, mitä niistä kasvaa. Tervetuloa.

P.s. Vanhan blogini, Nos si vis dormiton, kanssa kasvoimme erillemme. Uusi, visuaalispainotteinen ja englanninkielinen - siinä määrin kuin tekstiä aforismitasolla löytyy - on Les écureuils.