sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Jakomielitautinen mörkömustekala

Viime aikojen surullinen ilmiö täälläkin: sosiaalisesta mediasta on tullut ahne syöppö mörkö; mörön ja skitsoidisen mustekalan vastustuskykyinen hybridi. Tartun jälleen triviaaleihin aiheisiin, sillä ensimmäistä kertaa tämä rantautui todella haitallisena ilmiönä omaankin elämääni.

Yhteisöllisyys ja hyödylliset kontaktit ovat oma asiansa, mutta tällä viikolla koitti lopullinen Facebook-yliannostus. Miksi? Koska jokaikinen asia ujuttaa lonkeronsa yksityisihmisen pieneen järkeen tavalla, joka ei ole enää terveellistä. Facebook suoltaa järjettömän määrän informaatiota, joka ei ole pelkkää informaatiota, vaan muuttuu oletuksiksi, tappeluiksi, mielipahaksi, väärinkäsityksiksi. Jokaisesta on näkyvissä juuri se harmillinen ja haitallinen määrä tietoa, joka saa meidät olettamaan asioita ja luulemaan että tiedämme, vaikka se mitä näemme, voi olla hyvinkin kaukana todellisuudesta. Tämän lisäksi yhteisöllisyys saa uusmediassa hervottomat ja epärealistiset mittasuhteet, kun jotain yhteisöllistä asiaa aletaan ajaa sen kautta. Kuten viime aikojen Kony2012-efekti. Joka on täysin järjetön. Jaetaan video yhteisömediassa, klikataan like-nappulaa ja maailma pelastuu. Oi kyllä. Oi ei.

Itselleni sattui taannoin tilanne, jossa huomasin Facebook-ilmiön menneen todellakin hieman liian pitkälle. Kulutin tylsää ja väsynyttä iltaani Internetin syövereissä - eli suoraan sanottuna päädyin stalkkailemaan puolivahingossa itselleni tuntemattomia tuttujen tuttuja, jotka tekivät jotain itseeni liittyvää asiaa - ja törmäsin kuviin, teksteihin, kommentteihin. Kaikki tietävät ilmiön eli sen, kun vieraidenkin ihmisten jakama informaatio on murusina avoimena muullekin yleisölle. Seuraavana päivänä törmäsin palvelevassa liikkeessä ystäväni seurana ollessani yhteen näistä henkilöistä, ja mieleeni tuli ainoastaan yksi lause: "Facebookista tuttu."

Ei näin.

Haluan tavata ihmiset ihmisinä, en naamakuvina, pieninä kommentteina, tutun tuttuina että hei sinähän olit se joka milloin mitäkin. Haluan tavata ihmisiä oikeassa elämässä. Haluan tavata heidät omina itsenään. Enkä todellakaan välitä tietää, missä tuttuni ovat ja kenen seurassa, ellen nimenomaisesti tarvitse sitä tietoa jonkinlaiseen organisointiin. Vaan kas, kun Facebookin uutisvirta haluaa kertoa minulle kaikki nuo asiat.

Eikä ainoastaan minulle vaan kaikille. Ennen vanhaan ohimenevät tuttavuudetkin olivat huomattavasti helpompia käsitellä. Nykypäivänä jos saa kalastettua yön tunteina tavatun henkilön nimen tai puhelinnumeron – huom, tai – on aivan liian helppoa hakea Internetin Ihmemaasta puuttuvat tiedot, katsoa Facebookista keitä ko. henkilö tuntee, mitä hän tekee, miltä hän näyttää muuten, miten hän pukeutuu, mitä hän MAHDOLLISESTI on.

Kun todellisuudessa emme tiedä. Vaihtoehtoja on miljoona. Ja silti voi luulla väärin, jos niitä olikin miljoona plus yksi. Sen lisäksi, että voi rattoisasti vetää johtopäätöksiä ja olettamuksia muiden ihmisten asioista ja keskinäisistä suhteista, muun median ulottuminen Facebookiin on sietämätöntä. Uusmedia-alalla (osittainkin) toimivat yritykset, Facebookia markkinointiin käyttävät yritykset ja kaikki siltä väliltä hyötyvät meidän jakamastamme informaatiosta haitallisessa määrin silloin, kun tieto joutuu huonosti valikoituihin käsiin. Jaettu ja muunneltu tieto muuttuu liian helposti vääräksi ja siten jopa vahingolliseksi. Koska on niin helppoa olettaa. Ja luulla. Ja luulla tietävänsä, koska siinähän se tieto on tarjolla, Facebookissa. Kaipaan niitä aikoja, kun Facebook oli harmiton yhteydenpito- ja kuulumisienvaihtoväline.

Haluan takaisin todellisille kaduille ja koteihin, jossa ihmiset kohdataan ihmisinä, juuri sellaisina kuin he siinä hetkessä ovat. Että me näemme todellisuuden, ilman että tuo mörkömustekala vääristää ja mutkistaa kaiken.