keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Idoleista ja faneista


Viikkoja alaa vallannut valkoisen ruudun kauhu on edelleen päällä, mutta yritän saada jotain aikaiseksi. Jäin esimerkiksi miettimään idolisointia tuossa jonain menneenä päivänä.

Ilmiönä fanittaminen on aika kiinnostava. Mistä se kenelläkin saa alkunsa? Joku tai jokin jossain puhuttelee meitä, ja meitä alkaa ihailututtaa. Kuin joku osaisi tehdä jotain juuri niin oikein. Kumpi oli ensin, fanittaminen vai alitajuntainen itsensä ihailu? Idolisoinnissa kun loppujen lopuksi toteutuu tietynlainen itsensä ihailu: ihaillaan itsessä piileviä piirteitä, joita ei osata tuoda eksaktisti esille. Kuinka ihanaa, että joku muu osaa täsmentää ne kaikki hienot ajatukset ja osaamiset, malja sille. Fanitammeko siksi, että joku on vain niin hieno* vai siksi, että joku tekee ja ajattelee samoin kuin me itse mutta ainoastaan paremmin ja konkreettisemmin? Ne piirteet, joita ihailemme toisissa idolisointiin saakka, ovat meissä todennäköisesti jo olemassa.

Itse esimerkiksi en tiedä, onko Pet Shop Boys vaikuttanut ratkaisevasti huumorintajuuni vai vetosiko ko. poppoo musiikkeineen alunperin jo siksi, että se puhutteli kymmenenvuotiasta jollain alitajuisella tavalla. Lisäksi voi kysyä, onko ketään mahdollista totaalisesti käännyttää toiseen uskoon?

Toisena esimerkkinä voisi ottaa kuvataiteilijat, joiden jälkeä ja tyyliä alkaa jollain tavalla kopioida. Mutta siihen on syynsä, että se kyseinen tyyli miellyttää meitä. Joku vain osasi visualisoida jotain erittäin osuvasti ja uppoavasti. Kuvataitelijoista itseeni vetosi viime aikoina Samuli Heimonen, joka vain yksinkertaisesti osasi tiivistää yhteen (ja useampaankin) kuvaan monta päässäni pyörinyttä asiaa.

Järjellisissä mitoissa idolisointi ja fanittaminen ovat varmaan aika lailla hyväksi. Ne avaavat uusia keinoja käsitteistää ja konkretisoida epämääräisinä leijuvia ajatuksia, tietoja ja taitoja.

*P.s. Hienouskin on suhteellista.