maanantai 4. kesäkuuta 2012

Dundeellinen päivä


Tänään tulee hiukan poikkeuksellinen kirjoitus. Mutta se haluaa tulla ulos. Oivalsin vihdoin tänään, mitä tarkoittaa onnellisuus: se on hyvää oloa omassa itsessä ja omassa elämässä. Muistin sen jälleen siitä, että itse tappelen sinänsä pienien fyysisten ongelmien kanssa (mutta tappelen silti ja ne rajoittavat omien asioideni tekemistä, kuten tanssia ja ylipäänsä liikkumista) ja siihen syynä on yksinkertaisesti se, etten ole voinut hyvin itseni ja oman kehoni kanssa.

Toinen muistutus aiheesta oli tuttuni facebook-status 11 vuotta sitten edesmenneestä rakkaasta, ikävä siihen elämään jota olisi voinut olla ja kiitollisuutta että silti hetkiä oli. Kolmas muistutus oli äitini, jolla on myös fyysisen kunnon kanssa tekemistä ja vaikka itselle tuli intuitiivisesti olo, että pitäisi soittaa ja kysyä millainen on vointi nyt, hän kerkesikin ensin. Käskin vanhempani aamulenkeille ja taukojumpalle. Meillä on kuitenkin vain yksi fyysinen keho ja se olisi ihan hyvä pitää mielessä. Ei keho ole irrallaan meistä, vaikka se usein siltä tuntuukin.

Itse olen laiminlyönyt omaa kehoani hirvittävässä määrin vuosien saatossa. Vaikka olen tiedostanut asian, sillä ei ole ollut suurta vaikutusta. Kehoni ei taivu tanssijaksi; lonkkani eivät käänny, nilkkani eivät ojennu, jalkani eivät ole tarpeeksi pitkät. Ja olen pakottanut kehoni kuin alistetun orjan tai vangin toimimaan niin kuin minä (eli siis yksioikoinen mieleni) halusin, ja tässä nähdään lopputulos. Keho sanoo sopimuksensa irti ja ottaa aikalisän. 

Vaikka kuinka paljon puhutaankin nykypäivänä onnellisuudesta ja sen huomaamisesta pienistä seikoista, itselleni onnellisuus tarkoittaa tällä hetkellä niin suuria asioita, että minun on vaikea ajatella olevani aidosti kokonaan onnellinen enää ilman niitä. Mutta hyvä asia on se, että ymmärrän ja tiedostan tämän rakentuneen kokonaisuuden, ja että olen oppinut näkemään onnellisuuden siinä hetkessä, kun se toteutuu. Vaikka tie ei ole ollut helppo, on pakko kliseisesti todeta, että kyllä se kivinen ylämäki vain parkkiinnuttaa ja kasvattaa.

Seuraavaksi vaaditaan enää pieni ripaus lisärohkeutta jakaa onnellisuudenmurusia toisille ja pienen pieni uskallus ottaa loppusysäys niille asioille, jotka viimeistelevät minut tässä hetkessä. Sillä välin voin vain kehottaa kaikkia huolehtimaan myös itsestään niin kuin huolehditaan kaikista rakkaista. Koska meitä kaikkia on vain yksi.