maanantai 30. joulukuuta 2013

Vuoden viimeinen


Sanat ovat taas vähän hukassa. Siksi jaan aluksi kaksi linkkiä, jotka ovat onnistuneet aidosti pysäyttämään vuoristoradan hetkeksi.

Ensimmäisenä ystäväni Facebookissa jakama Kolmekymmentä kysymystä. Luulen, että vuodenvaihteessa todella kirjoitan vastaukset kysymyksiin itselleni. Ihan kaikkea ei tarvitse niin kirjaimellisesti ja konkreettisesti ottaa, mutta suunnat on hyvä tarkistaa välillä, etenkin jos on taipumusta suuntavaistottomaan kelluntaan, kuten minulla. Toinen pysäytys tuli valokuvaaja Meeri Koutaniemen myös niinikään Facebook-sivulta, albumista WHAT DO I STAND FOR? 

Niin, minkä puolesta itse kukin puhuukaan? Mitkä ovat pohjimmaiset arvot, ilman tekopyhyyttä, teeskentelyä ja imagonostatusta? Jokainen saa tuomitsematta sanoa mitä ikinä tahtoo, mutta jotta välttyisi aikansa tuhlaamiselta, on hyvä silmäillä välillä toteuttaako arjessaan niitä asioita, joita itse arvostaa, haluaa edistää ja ympärillään nähdä.

Jossain päin Internetiä oli myös viiden kohdan lista, jossa ideana oli kuvailla ihanne-elämä ja -ympäristö. Millaista kaikki olisi, jos kaikki olisi mahdollista. Otsikot ja osa-alueet sai valita itse, kunhan ne jollain tavalla pureutuivat ytimeen ja muodostivat kokonaisuuden. Omat tavoitetilani on otsikoitu: Itse, Elämä, Universumi, Ihmiset ja Tarkoitus. Suuria sanoja, mutta sanat ovat ainoastaan väline. Idea on kulkea kohti keveyttä, ei ristiriitaisuutta ja kulmien rypistelyä siitä, etteivät asiat mene "niin kuin pitäisi". Minkään ei koskaan pitäisi mennä yhtään mitenkään, suunnan ja energian sen sijaan voi valita.

Kohti valoisaa, kaunista ja tasapainoista vuotta 2014, ystävät!
(Olen vähän nolostunut tästä epäkoherentista ulosannistani, ohittakaa muotoseikat jos voitte.)

maanantai 9. joulukuuta 2013

Joskaan ei talviverisiä*


Pari sanaa talvesta, tästä väärinymmärretystä, syrjitystä ja oikuttelevasta esikoisesta - vai kuopusko se on; lienee näkökulmakysymys.

Talvella pimeys on valkoista ja kylmyys kaunista kuin uni. Talvi luo joka vuorokausi miljoonia persoonallisia lumihiutaleita, edes vesipisarat eivät kykene samaan. Olen viettänyt lapsena Lapissa illan hetkiä maaten korkeassa, kuutamossa kimaltavassa hangessa katsoen tähtien täplittämää taivasta, jossa ryntäilivät punaisenvihreät revontulet edestakaisin, kaikkea ympäröiden pyhä hiljaisuus. Olen viettänyt nuorena aikuisena jouluyön hetkiä maaten Halikon Kaninkolassa ohuen kimmeltävän kuuran päällystämällä pihamaalla katsellen kiikareilla tähtiä, jotka vilkkuivat sadoissa väreissä.

Tällä viikolla olen Helsingissä viitenä päivänä seitsemästä, ja jo maanantain kohdalla voin sanoa viihtyväni Lohjan talvessa paremmin. Täällä tekee mieli kuiskia metsälle ja hiihtää Hiidenhirven perässä.

Helppohan se on huudella, kun on lämmin asunto, villaneulosta johon kääriytyä ja kuumaa rooibosta kupissa. Mutta hei - ilman talvea meillä ei olisi pohjoisen siunattua lämmöneristystä taloissa: kevään yöt, kesän koleat hetket ja syksyn sateet olisivat huomattavasti epämukavampia.

Ja valot näyttävät pimeässä niin lämpimiltä, kutsuvilta.

*Otsikossa kunnianosoitus ja hatunnosto Helena Wariksen upealle Pohjankontu-trilogialle.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Tiikeri ja ylipappi


Vedän kansalaisopistossa (aikuisille) tanssitunteja, ja tänään oli vuorossa vuosittainen palautepäivä. Tämä on sanottava: ihmiset ovat jännittäviä otuksia.

Yksi oppilaistani (veikkaisin iäksi n. 50 vuotta) sanoi, että hänen tavoitteitaan on ollut pelon voittaminen ja uskaltaminen. Pelko aikuisiällä ihan uuden asian täysin nollasta aloittamisesta. Tietysti kyseinen sanoja on niitä, jotka oppivat hyvin, hahmottavat asiat ja ovat motivoituneita – toisin sanoen edistyvät selvästi ja nopeasti.

On tavallaan hassua, miten ihmisillä edelleen kytee voimakas, jopa asioiden tekemistä estävä pelko osaamattomuudesta ja epäonnistumisesta. Sellaisissakin asioissa, kuin esimerkiksi juuri tanssisaliin meneminen, jossa epäonnistuminen ei muuta mitään mihinkään suuntaan. Ymmärrän, jos sen tunnereaktion on täytynyt evoluution mukana kulkea, sillä varmasti aikoinaan tilanteet olivatkin luokkaa "epäonnistu ja kuole". Voitte varmasti myös kuvitella miten suuresti hämmennyin, jopa liikutuin tästä palautteesta – ensinnäkin olin opettajana tältä osin onnistunut, sillä oppilas on edelleen hyvällä mielellä mukana (pelkonsa voittaneena) ja toisekseen sen takia, miten yllättävän suuri merkitys kansanopistotason harrastuksilla voi yksilötasolla olla. Elinikäistä oppimista totisesti. Vaatii sekä tervettä nöyryyttä että tervettä rohkeutta kohdata oma pelkonsa ja lähteä sieltä nollasta, uskaltaa oppia osaamatta heti.

Pelkoa on usein kuvattu tiikeriksi, joka on kesytettävä ja voitettava. Sitä ei saa päästää omalle reviirille ja on tehtävä selväksi, kuka on pomo. Monelle selän takaa kuuluva ärjyntä saattaa silti olla se viimeinen niitti, joka saa jättämään asiat kesken. Se sitten on jo toinen juttu, millä keinoin kukin saa oman tiikerinsä voitettua. Uskallan silti väittää, että jokainen on pohjimmiltaan ihan itse oma ylipappinsa, kasvunsa johtaja, metodista riippumatta (esikuvat ovat tietysti asia erikseen).

Loppuun laitan tällä kertaa poikkeuksellisesti kuvan, sillä se tiivistää jotain kovin olennaista. Kyseessä on Samuli Heimosen maalaus Asennekysymys (2011).


maanantai 11. marraskuuta 2013

Suuntavaistoa (ja sen puutetta)

Tuntuu ja kuulostaa, että jotakuinkin koko vuoden teemana on sinnitellyt iänikuinen law of attraction, vetovoiman laki. Se on jännittävä ilmiö. Valita se kohde johon suunnata energia, kulkea siihen suuntaan ja saada sitä samaa energiaa takaisin.

Tai sitten vaihtoehtoisesti ummistaa silmänsä tosiasioilta ja elää illuusiossa, jossa räpiköiminen upottaa. 

Olen rehellisesti sanottuna välillä hiukan hukassa tämän asian kanssa. Tänään ajatus heräsi siitä, kun Facebookin naisnörtit-ryhmään oli postattu (keksikää joku hyvä suomenkielinen sana tälle, jooko?) sivu mainoksista, jotka tulisi kieltää niiden rasististen, brutaalien tai misogynististen/sovinististen asenteiden vuoksi. Jälleen kerran silmiini osui ilmaisu "Man's world". Olin toki kuullut sanaparin ennenkin, mutta nyt se on ollut jatkuvasti kartalla nimenomaan ko. ryhmän takia, ja jäin miettimään, kuinka paljon se alleviivaa asiaa, josta halutaan pois. Mikä tarkoittaa sitä, että ilmiötä josta halutaan eroon, paradoksaalisesti korostetaan entistä enemmän.

Rakentavampaahan tietysti olisi suunnata energia siihen toivottuun lopputulokseen ja tehdä siitä normi, omilla sanoilla, käytöksillä ja teoilla. Mutta miten tuoda epäkohdat julki järkevästi, jäämättä niiden puristuksiin? Miten luoda uusia normeja, jos niille ei anneta tilaa? Varmasti yksi vastaus tällekin olisi se, että pitää luoda omat tilansa ja tilanteensa, jossa voi luoda omat norminsa. Onko se niin yksinkertaista? Itse en osaa tähän vastata, sillä omat "Man's world" -kokemukseni ovat täysin henkilö(kemia)kohtaisia, eikä kotoakaan evästetty kliseisiin sukupuolirooleihin. Tämän ilmiön voi laajentaa koskemaan ihan mitä tahansa vastaavaa normia tai vastakkainasettelua.

Ehkä tällaisiin tarvittaisiin jonkinlainen simultaaninen parviälykokemus, jossa tarpeeksi massiivinen joukko vaihtaisi yhtä aikaa suuntaa sinne minne kuuluu. Silloin ei tarvitsisi enää kuopia ja tonkia lähtöviivaa, vaan juosta eteenpäin. Miten se olisi käytännössä mahdollista, en tiedä.

Sitä sen sijaan en joudu miettimään hetkeäkään, kuuluisiko ärtymyksestä ja huonoista tuntemuksista tehdä yleisiä ja mahdollisimman julkisia – ihan vain empatian vuoksi. Että kyllä sitä muutkin, niin. Se ruokkii itseään ja on olemassa ihan itsestäänkin, kun taas parempia ja myönteisempiä asioita ja ajatuksia tarvitsisi jakaa enemmän. Ilman, että se herättää raivokasta kateutta ja syytöksiä tosiasioiden kieltämisestä ja liian helposta elämästä.

Minusta tuntuu (omakohtaisestikin), että myönteisimmin ajattelevat ne, jotka ovat nähneet liian läheltä sen musertavan puolen ja liki pakon edessä valinneet tietoisesti hyvät asiat, pienetkin, koska muuten eivät selviäisi. Eivät naiiviuttaan. Eikä silloin ole kenenkään etu vetää heitä takaisin rapusankoon vain siksi, ettei itse osaa tai jaksa sieltä kiivetä. Helpommin se viimeinenkin rapu sieltä nostetaan.


P.s.
Mieleni perukoilta hyppäsi lause, jonka sanoma meni jotenkuten niin, että Hymyile sille jonka kasvot ovat totiset, sillä hän ei kenties itse jaksa, ja sinun antamasi hymy voi olla sitä, mitä hän juuri sillä hetkellä eniten tarvitsee.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Marrastaistelua

(Näin aluksi pieni pahoittelu hiljaisuudesta. Sanat ja ajatukset ovat tällä hetkellä paossa.)

Mitä on estetiikka? Wikipedia sanoo: 
Estetiikka on filosofian osa-alue, joka tutkii kauneutta, taidetta ja esteettistä eli kauneusarvoihin liittyvää eri esiintymismuodoissaan. 
Mikä siis on esteettinen kokemus? Vai pitäisikö sanoa estetiikan kokemus?

Olen pitänyt itseäni ylimalkaisesti visuaalis-kinesteettisenä ihmisenä. Siis sellaisena, jonka kuvataiteellinen taju on kohtuullisen harjaantunut ja helposti ruokittava. Jonain iltana luin (mahdollisesti Eeva-Liisa Mannerin, en muista enää) runoja, ja koin jonkinlaisen hämmentyneisyyden välähdyksen: ne runot tekivät minulle saman kuin mitä kuvittelisin kauniin kodin, sisustuksen ja esineiden tekevän monelle muulle. Minulle se oli – anteeksi naurettava pateettisuuteni – sielua hyväilevää kauneutta. Se tunnelma, joka sanojen valinnalla ja järjestyksellä luotiin, oli niin onnistunutta harmoniaa, että kaikki pehmeni ja muuttui siedettävämmäksi ja jotenkin määrittelemättömän kohottavaksi.

Jollekulle toiselle se on musiikki. Itse olen melko kranttu musiikin ja äänten suhteen, mutta en ihmettele lainkaan, miksi entisaikoina on käytetty muun muassa puhdastakin puhtaampaa ihmisääntä viemään kuulijat lähemmäs taivasta. Kysymys siitä, mikä kenellekin antaa suurimman liikutuksen kauneuden edessä, on niin laaja, että pää menee pyörälle sitä miettiessä. Ja väittely siitä, mikä on oikein ja hyväksytyin kauneuden (ja taiteen) laji ja muoto, on täysin naurettava. Eiväthän mautkaan maistu jokaiselle samalla tavalla, eivätkä värit näy samanlaisina kaikille.

Mutta: kokeilemalla se selviää. Esimerkiksi minä olen karttanut jostain syystä runojen lukemista, koska en pitänyt sitä minun juttunani. Ja kuinka kävi vihdoin nöyrtyessäni kohtaamaan Mannerin ja kumppanit. Siinä oli minun estetiikkani, tai edes yksi niistä.

Kaiken tämän haudanpimeän vuodenajan keskelle toivoisin jokaiselle lisää lämpöä ja valoa omannäköisen kauneuden muodossa. Etsikää, kuulkaa, tuntekaa ja nähkää. Musta sadekin muuttuu kauniimmaksi oikeanlaisen musiikin soidessa.

Loppukevennyksenä toinen Wikilainaus:
Suomen kielessä erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä on kutsuttu nimityksellä marras. Suomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat muun muassa kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä, toisinaan myös menninkäisiä muistuttavia Manalan olentoja.

Martaat, miten ihana taivutusmuoto. Älkää antako niiden päästä niskan päälle. Kauneus on valoa ja elämää.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Valkoisia sukkia ja pieniä kysymyksiä

Muistan edelleen sen, kun keksin tarpeeksi hyvät perustelut sille, miksi mustasukkaisuus on itsessään täysin turha ja rakentamaton tunne. Perustelu oli se, ettei sen tunteen elossa pitäminen tuo meille niitä ominaisuuksia tai asioita, joiden puute aiheuttaa mustasukkaisuutta.

Se huomio itse asiassa auttoi, sillä sen jälkeen olen osannut suhtautua mustasukkaisuuden tuntemiseen huomattavasti vaimeammalla kiihkolla ja raivolla. Mutta on toinen tunne, joka ei ole rationalisoitavissa ihan niin ketterästi vaikka pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta, ja se on kateus. Tässä kohtaa tuntuu vahvasti siltä että mieluusti lopettaisin puhumisen, ja sen sijaan kysyisin kysymyksiä ja toivoisin vastauksia.

Kateus on jännittävä määritelmä, sillä se kattaa niin suuren ja monisyisen (pun intended) alueen. Se on myös sitkeästi roikkunut ihmisten evoluutiossa mukana, ja ihmettelen minkä takia. Hyvä on – ehkä se saa meidät huomaamaan ne pisteet, joita kohti haluaisimme muokkautua sekä ne kohdat, joista emme niin välittäisi, mutta luulisi sille olevan rakentavampiakin tunnetiloja ja toimia. Kaikista raadollisin ja kypsymättömin kateus ei edes tunnista itseään, vaan pyrkii latistamaan ja vahingoittamaan kohdettaan esteenä ja syyllisenä. Vuorenvalloittaja-efekti: työnnä uhkaajat alas, mielellään niin, että katkaisevat koipensa eivätkä varmasti yritä uhata valloitusta uudestaan.

Useimmat tuntemistani ihmisistä ovat fiksuja ja ymmärtävät kateuden syyt sekä sen, ettei sille tarvitse eikä pidä tehdä yhtään mitään. Korkeintaan kääntää katse sisäänpäin ja kyseenalaistaa koko ilmiö ja etenkin sen synty. Mutta miksi emme ole saaneet kitkettyä kateutta ja sen aiheuttamia vahinkoja ihmissuhteissa tähänkään päivään mennessä? Aina joku toinen on rikkaampi, parempi, kauniimpi, taitavampi, menestyvämpi, tai mitä milloinkin pidämme toivottavana ominaisuutena. Ruohohan tunnetusti on vihreämpää aidan toisella puolella ja vastaväittäjien mukaan ruoho on vihreämpää siellä, missä sitä kastellaan. Kateus totisesti kastelee nurmikkoa naapurin tontilla oikein hedelmällisesti.

Seuraava tehtävä taitaakin olla kääntää kateus ihailuksi kuitenkin niin, että sitä vettä riittää kastelemaan omaakin nurmikkoa.

Haluan kysyä vielä kaksi kysymystä. Mistä tiedämme sopisivatko ne asiat edes meille, joita muissa kadehdimme, koski se sitten esineellistä tai persoonallista puolta; tukisivatko ne omaa kasvuamme millään lailla?
Ja kadehtisimmeko toisissa silloin niitä asioita joita meillä tai meissä tällä hetkellä on, jos niitä ei itsellä olisi?

maanantai 14. lokakuuta 2013

Korttitalo ja kallio

Jonkin aikaa jouduin miettimään, voiko tästä aiheesta edes kirjoittaa – tämä on kuitenkin sen verran laaja ja pirstaleinen kokonaisuus, ja on mahdotonta saada ilmaistua sanoilla kaikkea sitä, mitä tarkoitan.

Puhun illuusioista. Niin, niistä haavekuvista, jotka ovat sukua aiemmin mainitsemilleni pilvilinnoille, odotuksille ja todellisuuden viereen katsomiselle. Ihminen yleensä kyllä erottaa itse jos haluaa, milloin on kyse todellisuudesta ja milloin illuusiosta. En tavoita sitä lähtökohtaa, että todellisuus olisi jokin maanantaiarjen asia, jota täytyy ehostaa keinolla millä hyvänsä ja paeta sitä jonnekin. Paeta todellisuutta? Mitä ihmettä siitä jää jäljelle?

Illuusio on pitkälti väärään suuntaan vaeltavan energian artefakti. Se ulottuu koskemaan oikeastaan ihan kaikkea sitä, mihin meidän itsetuntemuksemme kompastuu. Ihmissuhteita, itsetuntoa, puitteita. Ja illuusioiden särkymisestä lähtevä ääni on jotakuinkin sama kuin se, joka syntyy vedettäessä liitua kuivaa liitutaulua pitkin.

Todellisuuden särkymisestä lähtevä ääni sen sijaan on pehmeästi syleilevä kaiuton hiljaisuus, sillä todellisuus ei ole särkyvää. Mitä siihen väärään suuntaan vaeltavaan energiaan tulee, yleensä itse vaistoamme mikä ei ole oikein ja todellista palvelevaa, sillä kahteen suuntaan repivä energia (todellisuuden ja illuusion tahtotilan) aiheuttaa lähinnä pahaa oloa.

Luulisin, että tämä liittyy itsetuntemukseen kaikista eniten. Jos meidän haavekuvamme itsestämme ei perustu sen pohjalle, mihin meillä parhaina versioina itsestämme on mahdollisuudet, olemme sen verran suuressa ristiriidassa, että mikään ei pidemmän päälle toimi. Jonkin aikaa on mahdollista purjehtia siinä illuusiolaguunissa, mutta todennäköisesti vallit ylittävä myrskyaalto kyllä keikuttaa laivaa ennemmin tai myöhemmin. On toki hyvä pitää mielessä se haavekuva joka itsellä on, sillä se kertoo aina jostakin. Mutta ennen kuin lähtee muodostamaan itsestään keinotekoista painosta, kannattaa itseltään kysyä miksi.

Hyvänä kakkosena tulevat ihmissuhteet ja niiden päälle kasatut korttitalot. Siellä keikutaan helposti ihan samassa laguunissa. Todellisuus vain ei aina ole sitä, miksi me sen miellämme. Illuusio on helppo pakopaikka ja erinomainen itsensä ulkoistamiskeino. Se, joka rakentaa elämänsä, itsensä ja puitteensa todellisuuden päälle, ei ulkoistetun haavekuvan, saa todennäköisesti paljon enemmän, vaikkei aina saisikaan sitä mitä täsmälleen pyysi.

Gerd Ziegler sanoo sen mielestäni paremmin: Todellinen mestari ei täytä oppilaansa toiveita.

Jokaisella on edellytykset (ainakin ajan kanssa) oppia näkemään, mikä on itselle paras versio todellisuudesta. Sekin on osittain näkökulmakysymys ja liittyy myös aiemmin mainitsemaani egoismiin. Kenen takia illuusioita rakennetaan; todellisen itsen vai sen, millaisena itsensä halutaan nähtävän?

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Hiekanjyviä kämmenillä

James Hirvisaarta vastentahtoisesti syötettynä ja seurattuani tulin tulokseen – jälleen kerran – että vallanhimo, etenkin väärän, tekee ihmisestä todella tyhmän. Vaan se Hirvisaaresta; hänen pienuutensa ja tyhmyytensä on muutenkin saanut jo ihan liikaa huomiota. Takaisin vallanhimoon.

Minä taidan saarnata vähäsen taas, mutta tällä kertaa se ei ehkä ole vältettävissä. Vallanhimossa on kyse puhtaasti egoismista. Ja mistä egoismissa olikaan kyse?

Lainaan Eckhart Tollea: kuolemattomuuden tavoittelusta. Ja se juuri tekee meistä kaikista eniten kuolevaisia, sillä elämä syntyy läsnäolosta, jota egoismissa ei ole. Kuinka hurmaava paradoksi!

Egoismi on halua poistua paikalta viimeisen sanan sanoneena, voittajana, hallitsijana. Egoismi haluaa alistaa, ja kohottaa itsensä ruosteisella nostokurjella tavallisuuden ylle. Vallasta tulee helposti jäykkä ehdoton linnake, joka rappioituu omaan mahdottomuuteensa. Sen vastakohta on, kuten sanottua, läsnäolo nykyhetkessä, oman rajallisuutensa hyväksyminen sillä tavalla, ettei siitä enää tule välttämätöntä pahaa josta pyrkiä eroon kaikin keinoin (vallanhimo), vaan totuutena, verenä ja lihana, todellisuutena joka on. Se on kaikki, mitä meillä on; se, mitä on nyt.

Viimeisen sanan saaminen ei anna meille yhtään sen enempää. Vallanhimo on myös tukahdutettua pelkoa menetyksestä, ja se puolestaan tekee ihmismielestä irvokkaan ja vääristyneen. Hiekkaa kämmenillä. Sen sijaan, että yrittäisi tarttua jokaiseen hiekanjyvään, on parempi upottaa kädet hiekkaan joka pysyy maassa, ja tuntea valtameren huuhtovan sormenpäitä.

Asioiden, tapahtumien ja ihmisten pitämisessä itsestäänselvyyksinä on samaa egoismin hiekanjyvien vikaa. Olen sanonut taannoin toisaalla kerran, ja sanon nyt uudestaan, että pitäessään mitä tahansa itsestäänselvyytenä se katoaa ja lakkaa olemasta olemassa.

Kun osaa elää todeksi sen hetken, jossa hiekanjyvien luonnollinen liike jatkuu sormien lomitse, ne hiekanjyvät eivät enää valu pois ja katoa, vaan ovat sen hetken ihoamme vasten, kuin niiden kuuluukin olla. Ja se tuntuu yhtä huumaavalta, kuin valtameri käsivarsilla. Toisin sanoen: meillä on kaikki, mitä emme väkisin yritä itsellämme vääristä syistä pitää.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

2.10.2013

Hän kulki kumarassa, Sinä piirsit kuivalla oksalla kehän ympärillesi. Ikkunoissa savun ja surun tummentamat saranat, ulkona syksystä palava pensasaita.
Kuuliko tuuli sanasi, vai oliko se levottomuudestaan näännyksissä.
Huomasiko järvi ajatuksesi, vai oliko se väkevyydestään juovuksissa.

Hän kulki kumarassa, kantapäät rakoilla, maailmanlopun tanssiaisten jälkeisenä aamuna.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Mahti ei ole koosta kiinni

Menneellä viikolla ehdin sanomaan toisaalla siitä, miten ihmiselämän vahvuus ja heikkous on kiero asia – toisaalta ihminen on ihme sissi, joka selviää ties mistä myllytyksestä, ja toisaalta taas henki voi lähteä jostain pikkuruisen moskiiton pistosta.

Minua pisti ampiainen tänään töissä. Olen allerginen, mutta ei onneksi käynyt muutaman tunnin tipahdusta pahemmin. Jäin kuitenkin ihmettelemään, miten niin pieni kirppunen onnistuu kyykyttämään niin totaalisesti ihmisen kokoisen olennon, pelkällä myrkyllä. Mikä analogia energiasyöpöille, pikku myrkkypistoille.

Pienillä väärillä ajatuksilla, sanoilla ja teoilla saattaa olla yllättävän raskas ja vahingollinen vaikutus. Yksi väärin pistetty sana tai teko toiselle saattaa varomattomasti osoitettuna ja otettuna myrkyttää koko mielen. Ja vaikuttaa koko ihmiseen ja energiaan kuin renkaat vedessä. Ihminen usein tunkee niitä pieniä myrkkynuolia myös itse omaan mieleensä. On hämmentävää ja pelottavaakin, miten sinänsä pienistä asioista isot asiat saavat alkunsa.

Onneksi se toimii toisinkin päin. Ujuttamalla itselle ja toisille myönteisiä pistoja ne leviävät ihan samalla tavalla pitkin koko ihmistä ja kaikkea sitä, mikä ihmistä ympäröi.

Ilmiö ei sinänsä ole yksioikoisen vaarallinen, vaan ainoastaan ehdottomasti tiedostettava asia. Omat piikkimme ja pistomme onneksi voimme viime kädessä päättää itse, toisin kuin ampiaisten. Jälkimmäisten varalle on sentään helppoa vastalääkettä.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Kaksi tapaa katsoa metsää

Välillä tuntuu, että olen jonkinlainen saarnaaja näiden kirjoitusteni kanssa. Sitä en ole – kirjoitan näitä itselleni, omaksi prosessikseni, koska käsien ja aivojen läpi työstetty ajatus on helpompi pitää olemassaolevana. Ja olen myös huomannut sen, että pienet yksityiset asiat ovat yllättävän usein suuria yhteisiä asioita. Tässä kohtaa on aiheellista lähettää kiitos myös Sara K. -blogin suuntaan. Siitä on ollut valtavaa apua.

Mutta itse otsikkoon.
Olen kokenut monta naksahdusta kuluneen kuukauden aikana. Ihan totta, todella naksahduksia – jokin meni toiseen asentoon. Hiljattain aloin miettiä, miten paljon odotukset vievät pois sitä, mitä meillä on ja mitä meillä voisi olla, jos emme sokaistuisi pettymyksistä niin paljon. Olen kuullut sanottavan, että pettymykset johtuvat ainoastaan liian korkeista odotuksista. Totta. Ja mitä loppujen lopuksi ovat pettymykset? Sehän juontaa sanaan pettää, petetty. Jokin vietiin meiltä pois. Asiat eivät olleetkaan niin, kuin niiden piti olla.
Ei. Ja toisaalta taas kyllä, juuri näin.

Otan esimerkin.
Lähetämme jollekulle jollain tavalla tärkeälle ihmiselle viestin, odotamme vastausta ja saadessamme vihdoin sen se ei olekaan sellainen, kuin olisimme halunneet.
Pettymys! Josta seuraa välittömät, hallitsemattomat mielen johtopäätökset siitä, mikä meidän keskinäinen dynamiikkamme tämän viestin lähettäjän kanssa on, tai tuskallinen tietoisuus siitä, että ehdimme jo rakentaa mielessämme asioita. Ihmismieli on jännä kapistus; rakentelee kokonaisia pilvilinnoja käytännössä olemattomista aineksista. Sama ihmismieli kerta toisensa jälkeen reaktionomaisesti pettymystilanteissa ajattelee, että ei taas, miksi minulta aina viedään kaikki hyvä. Ihmismieli rakentaa kokonaisia komplekseja, jotka pettymyksen tullessa riuhtaistaan meiltä pois.

Mutta tosiasia on, ettei meillä koskaan niitä "kaikkia hyviä" ollutkaan. Ne olivat vain odotusten luomia seittejä. Mitään mitä meillä ei ole, ei voida meiltä pois viedä. Jolloin pettymys on itsessään varsin rakentamaton ja turha tunne, ja ennen kaikkea estää meitä näkemästä sitä, mitä meillä jo on. Yleensä myös se, mitä emme saaneet, olisi parasta mitä meillä on. Mitä todellisuuden tuhlausta.

Toinen esimerkki.
Metsäkävelyillä Nuuksion ja Halikon kaltaisissa paikoissa tekee kovasti mieli uskoa ihmeisiin, jotka tupsahtavat mystisesti mutkan takaa ja tekevät elämästä loistavaa ja säkenöivää ja onnellista. Mikä se ihme on, on aikalailla toissijaista. Mutta odottaessamme sitä ihmettä jota emme saa, petymme. Taas!
Siinä mustan mielen tuoksinassa koko metsä näyttää silmissämme tylsältä ja tyhjältä. Voimme myös valita toisin ja nähdä, miten onnekkaita olemme, kun meillä on kaksi jalkaa, kaksi kättä, terveet aistit tuntea, näkeä ja kokea se metsä. Taas pettymyksentunne on lähellä hävittää koko ympäräivän kauniin todellisuuden.

Palaan uudestaan vastaanotettuun viestiin. Jos siitä kuoritaan odotukset pois ja luetaan ja otetaan se sellaisenaan, pettymystä ei tule, koska värittäviä odotuksia ei ole. Huomataan lähettäjän itse valitut sanotut sanat ja merkitykset. Huomataan se, että saimme mukavan viestin.
Kuinka hyvä mieli siitä mahtaa tulla? Se on kuin se metsä, joka tuoksuu puhtaalta, tuntuu turvalliselta ja kiinteältä askeleen alla, näyttää kauniimmalta kuin yksikään rakennettu pilvilinna, ja kuulostaa rauhalta.

On myös tehtävä selkeä ero odotusten ja haluamisen välille. Odotukset vievät meitä kohti turhautumista. Odotukset luovat valheellista tuntua siitä, että meillä olisi jotain. Odotus ja oletus ovat vaarallisen lähellä toisiaan. Haluaminen taas on jotakin kohti suunnattua energiaa, joko konkreettista tai abstraktia. Ja yleensä, kun suuntaamme tietoisesti energiamme johonkin, se tulee lähemmäs – tai itse asiassa me liikumme lähemmäs sitä.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Periteemojen äärellä: Pimeydestä ja valosta

"In order for the light to shine so brightly, the darkness must be present."
 - Francis Bacon

Havaitsin kahdenlaista luonnekäytöstä. Toiset pakenevat kohti maailmanloppua, toiset taas kulkevat hymyssäsuin kohti elämää. Edellinen lienee verrattavissa jo mainittuun laaksoon: maailmanloppua kohti juostessa ainakin tietää, mitä on odotettavissa. Toisin kuin valossa, ajoin sokaisevassa.

Näin mieleni eteen piirretyn kuvan. Eläimen sidottuna tolppaan keskellä peltoa, kenttää, piha-aukeaa. Se tempoo, räpistelee, ryntää kohti satunnaista suuntaa, mutta voi – köysi riuhtaisee olennon aina takaisin, niskaan sattuu. Millaista se on: olla sidottuna yhteen asiaan; näkemättä mitä köydenkantaman tuolla puolen voisi olla. Pitää katkaista joko köysi tai kaula.

Pitää kulkea sokaistuna, luottaen siihen, että jäljellä olevat aistit ohjaavat sillä hetkellä oikeaan suuntaan.

Ja toisaalta ei pidä. Me emme tietäisi pimeydestä ja maailmanlopusta, ellei aina joku meistä juoksisi sitä kohti. Sekin on valinta. Tyhjyyden polut ovat tutut ja tallatut.

Itse valitsin vihdoin eksyä valoon. Olen tehnyt vääriä päätöksiä runsain mitoin tässä elämässä, mutta en usko, että tämä olisi yksi niistä.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Ujo ajatus tasapainosta


Aloitin uusien tanssinopetusryhmien kanssa menneellä viikolla. Joka tunnin alussa palasin samaan asiaan: tasapainoon.

Se ei ole staattinen jännitystila. Päinvastoin se on lihasten reagointia sen hetkiseen olotilaan. Kaikki varmasti tietävät sen, että vaihtaessa painoa kahdelta jalalta yhdelle on painopistettä muutettava välittömästi mukana – muuten kaatuu.

Sitä painopistettä on muutettava herkeämättä, joka sekunnin murto-osa, kun ihminen liikkuu, tanssii, liikkuu. Yritin välittää opiskelijoilleni ymmärrystä siitä, miten tasapaino on haettava joka hetki uudelleen; se on orgaaninen, kuten koko kehokin. Lohdutuksen sana: siihen oppii. Itseltäni meni monta vuotta, kunnes löysin sen keskivartalostani ja siitä, että ollakseni paikoillani minun on pysyttävä liikkeessä. Jos jäkitän, horjahdan, kaadun heti. Painonsiirtoharjoitukset ovat helvetin tylsiä, kunnes oivaltaa, todella oivaltaa tämän.

Eilen yht'äkkiä heräsi ujo ajatus siitä, voisiko mielen tasapaino toimia samalla tavalla. Vallitseva olotila ja todellisuus muuttuu yhtä lailla joka hetki, kuin meidän fyysinen asentommekin ollessamme liikkumisvalmiudessa. Mielen tasapaino ei ole sen enempää kykeneväinen löytämään itseään staattisuudesta, kuin kehonkaan – tässä uudessa hetkessä äskeisen tasapainopiste ei enää päde. Seuraavaksi heräsi vielä ujompi ajatus siitä, voisiko mielen tasapainoa kouluttaa ja harjoituttaa samalla tavalla kuin kehoakin. Kulkemaan mukana, reagoimaan, olemaan orgaaninen. Jos yritän jäkittää äskeisen tasapainossa, horjahdan.

Ehkä opin vuosien harjoittelulla samanlaiseen mielen tasapainoa kohti pyrkivään tiedostamattomaan reagointiin, kuin kehonikin suhteen. Nyt sentään pystyn jo kehollani tekemään tendut ja jetét joka suuntaan horjumatta yleensä ollenkaan. Tiedostan asian, mutta minun ei tarvitse enää aktiivisesti opetella tai työstää sitä.

Ehdottomasti ajatus on ainakin kokeilemisen arvoinen. Missä suunnassa mieli liikkuu nyt? Se vaihtoi jo toiselta jalalta toiselle, pysyikö keskuksesi mukana?

Sitä paitsi, ajatuksethan ovat vain kvanttifysiikkaa.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Sirpale

Etsiessäni uusia sanoja törmäsin sattumalta runoon, joka oli kesän 2011 tanssiteoksen Sirpale (yhdessä Ilona Kauppisen ja Jorma Tapion kanssa) rakennuspohjana.

Huomaan toistuvasti kietovani enemmän tai vähemmän tietoisesti tanssiani tekstin ympärille, ja se on hyvä.

Tähdet

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin,
puutarhani on sirpaleita täynnä.

- Edith Södergran (Runoja, 1916)


maanantai 19. elokuuta 2013

Romantiikka on uusi musta

Tämän viikon oivalluksia:
Tietä ylös ei aina näe, kuin vasta pohjalta. Vaikka sinne valuisi aina uudestaan, polku voi muuttua. Ja:

On olemassa muutamia ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka ovat majakka myrskyssä. Jotka ojentavat käden mustaan veteen ja nostavat hukkuvat ylös. Ensin vain pitää itse tietää ja valita, mihin suuntaan katsoa ja mihin ojentaa oma kätensä. Ja:

Kyky nähdä kauneutta on yksi älykkyyden, ei yksinkertaisuuden, muoto.

En pidä pyhimysmäisestä hyvyydestä; marttyyrihyvyydestä, joka ottaa taakakseen kaiken. Sädekehästä tulee silloin liian raskas kantaa. En myöskään halua enää yhtyä ajatukseen, jonka mukaan positiivisesti ajatteleva ja suhtautuva ihminen on naiivi ja typerä. Positiivinen sanana on tosin saanut hyvin ärsyttävän kiilteen ylleen. Sille vaihtoehtoisia ilmauksia voisivat olla hyväksyvä suhtautuminen, avarakatseisuus, ymmärrys vaihtoehdoista. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä eikä pitää hyvänä asiana, mutta voi oppia näkemään sellaisten asioiden taakse, jotka tuntuvat vaikeilta tai raskailta. Se tie on pitkä, mutta ei mahdoton.

Ennen tätä kesää olen pitänyt itseäni sarkastisena, ironisenakin. Olen pitänyt sitä terävän ja huomiokykyisen älykkyyden merkkinä, ja nostanut sen hyvien ominaisuuksieni joukkoon. Olen hyvin iloinen ja kiitollinen, että se harhakuva on poistettu, vaikka hiukan väkivaltaisellakin tavalla. Sillä sarkasmi on vaikea laji. Se toimii ainoastaan totuttuna konventiona ja niin, että osapuolet osaavat keskustella samalla kentällä, toistensa tarkoituksen tuntien. Pidemmän korren vetää valitettavan harvinainen kyky nähdä kauneutta ihmisissä (ja missä tahansa), ja ennen kaikkea kyky vilpittömästi kertoa siitä. Pyyteetön kyky, mihinkään pyrkimätön halu kertoa kauneudesta. Eikä se tarkoita perätöntä imartelua.

Ystäväni sanoi minulle hiljattain lauseen, jonka sanoma oli se, että jokainen tulisi nähdä kauniina kokonaisuudessaan, ei vain totutun kauneuden erillisin osin.  Kauniina ja ihmeellisenä. Ihmeisenä. Tämä ajatus poistaa perimmäisen pahuuden hyvin tehokkaasti.

Kuluneen viikon aikana olen vähitellen oppinut hyväksymään sen, että olen sittenkin romantikko, joka haluaa elämäänsä ennen kaikkea vilpitöntä kauneutta. Ja sen, ettei kaiken kauneuden tarvitse olla perinteisen estetiikan sääntöjen mukaista. Ajatus ja havainto tästä tekee olon kevyeksi, helpottuneeksi. Kivivyöryn asetuttua näen polun taas selvemmin.

(Otsikosta kiitos sisarelleni.)

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Ontuva tähti


Näin, paluu vihdoin kirjoituksen äärelle.
Hetki siinä vierähti. Ehkä aika alkaa nyt jo olla kypsä, edes hetkellisesti. Omenapuut ja luumupuut ovat kukassa, hohtavat kesäyössä, sato korjataan jälleen syksyllä.

Haluaisin kirjoittaa tavanomaisesti ja niin kliseisesti unelmista ja niitä kohti kulkemisesta. Siitä, ettei maailma tarvitse yhtään enempää pisaroita valtavirtaansa, kyllä se liikkuu eteenpäin ilmankin. Raskaasti, kyseenalaistamatta, uomia oikoen. Mutta en löydä sanoja, ne lipsuvat otteestani ja jäävät leijumaan sikinsokin.

Uuden Kuun Emilialla oli tähti, jota kohti hän kulki. Suosittelisin samaa meille kaikille. Ei sitä koskaan saa kiinni, mutta siellä se on, välkkyvänä, tutussa paikassa kunhan tietää mihin suuntaan katsoa ja kohdistaa katseensa. Unelmat pitävät meidät meinä, suojelevat identiteettiämme ja pitävät jonkinlaisen järjen haivenen kaiken tämän päättömyyden keskellä. Se on loppujen lopuksi kaikki, mitä meillä on. Sen lisäksi että olemme itse ainoa ihminen, joka elämässämme pysyy. Muiden olemassaolosta (tai mukanaolosta) täytyy vain osata iloita se aika, kun se kestää. Siksi kukaan muu ei koskaan, missään vaiheessa saa sanella tai määrittää sitä, mitä me olemme, tai edes vaikuttaa siihen mitä me haluamme olla tai miten haluamme elämämme elää.

Eihän se helppoa ole. Mutta on se kuulemma sen arvoista.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Vetovoiman laki (ja muuta uutta vanhaa)

Olen useamman vuoden ollut sitä mieltä, että universumin pohjimmiltaan liikkeessä pitävä asia on energia. Jonka kulkuun me kaikki osallistumme. Luin hiljattain toisen ihmisen olevan itsenäisesti tismalleen samaa mieltä, ja tunsin itseni jotenkin vähemmän hulluksi hörhöksi – vaikka en varmastikaan ole sitä yhtään vähempää kuin ennenkään.

Tämä asia tuli mieleeni nyt siksi, että huomaan haluavani samoja pikkuasioita aina uudestaan, niitä koskaan saamatta. Sitten huomasin, että syynä oli, ja on, negatiivinen suhtautuminen haluamiseen; sellainen hivenen valittava, en-koskaan-kuitenkaan-saa -sävy.

No ei ihme etteivät halu ja toive muutu tosiasiaksi. Nyt kuitenkin puhutaan silkkipaidoista, kauniista laukusta, toimivasta kamerasta ja vastaavista asioista, eikä luksusasunnoista, maailmanympärysmatkoista tai muustakaan sellaisesta (vaikka kuka tietää onnistuisivatko nekin löytämään luokseni, jos kutsuisin tukahduttamisen sijaan).

Ilmassa roikkuu edelleen aivan liikaa konditionaalia todellisen tapahtumisen sijaan. Kokeillaan nyt sitten, kuinka käy.