perjantai 7. kesäkuuta 2013

Ontuva tähti


Näin, paluu vihdoin kirjoituksen äärelle.
Hetki siinä vierähti. Ehkä aika alkaa nyt jo olla kypsä, edes hetkellisesti. Omenapuut ja luumupuut ovat kukassa, hohtavat kesäyössä, sato korjataan jälleen syksyllä.

Haluaisin kirjoittaa tavanomaisesti ja niin kliseisesti unelmista ja niitä kohti kulkemisesta. Siitä, ettei maailma tarvitse yhtään enempää pisaroita valtavirtaansa, kyllä se liikkuu eteenpäin ilmankin. Raskaasti, kyseenalaistamatta, uomia oikoen. Mutta en löydä sanoja, ne lipsuvat otteestani ja jäävät leijumaan sikinsokin.

Uuden Kuun Emilialla oli tähti, jota kohti hän kulki. Suosittelisin samaa meille kaikille. Ei sitä koskaan saa kiinni, mutta siellä se on, välkkyvänä, tutussa paikassa kunhan tietää mihin suuntaan katsoa ja kohdistaa katseensa. Unelmat pitävät meidät meinä, suojelevat identiteettiämme ja pitävät jonkinlaisen järjen haivenen kaiken tämän päättömyyden keskellä. Se on loppujen lopuksi kaikki, mitä meillä on. Sen lisäksi että olemme itse ainoa ihminen, joka elämässämme pysyy. Muiden olemassaolosta (tai mukanaolosta) täytyy vain osata iloita se aika, kun se kestää. Siksi kukaan muu ei koskaan, missään vaiheessa saa sanella tai määrittää sitä, mitä me olemme, tai edes vaikuttaa siihen mitä me haluamme olla tai miten haluamme elämämme elää.

Eihän se helppoa ole. Mutta on se kuulemma sen arvoista.