keskiviikko 21. elokuuta 2013

Sirpale

Etsiessäni uusia sanoja törmäsin sattumalta runoon, joka oli kesän 2011 tanssiteoksen Sirpale (yhdessä Ilona Kauppisen ja Jorma Tapion kanssa) rakennuspohjana.

Huomaan toistuvasti kietovani enemmän tai vähemmän tietoisesti tanssiani tekstin ympärille, ja se on hyvä.

Tähdet

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin,
puutarhani on sirpaleita täynnä.

- Edith Södergran (Runoja, 1916)


maanantai 19. elokuuta 2013

Romantiikka on uusi musta

Tämän viikon oivalluksia:
Tietä ylös ei aina näe, kuin vasta pohjalta. Vaikka sinne valuisi aina uudestaan, polku voi muuttua. Ja:

On olemassa muutamia ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka ovat majakka myrskyssä. Jotka ojentavat käden mustaan veteen ja nostavat hukkuvat ylös. Ensin vain pitää itse tietää ja valita, mihin suuntaan katsoa ja mihin ojentaa oma kätensä. Ja:

Kyky nähdä kauneutta on yksi älykkyyden, ei yksinkertaisuuden, muoto.

En pidä pyhimysmäisestä hyvyydestä; marttyyrihyvyydestä, joka ottaa taakakseen kaiken. Sädekehästä tulee silloin liian raskas kantaa. En myöskään halua enää yhtyä ajatukseen, jonka mukaan positiivisesti ajatteleva ja suhtautuva ihminen on naiivi ja typerä. Positiivinen sanana on tosin saanut hyvin ärsyttävän kiilteen ylleen. Sille vaihtoehtoisia ilmauksia voisivat olla hyväksyvä suhtautuminen, avarakatseisuus, ymmärrys vaihtoehdoista. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä eikä pitää hyvänä asiana, mutta voi oppia näkemään sellaisten asioiden taakse, jotka tuntuvat vaikeilta tai raskailta. Se tie on pitkä, mutta ei mahdoton.

Ennen tätä kesää olen pitänyt itseäni sarkastisena, ironisenakin. Olen pitänyt sitä terävän ja huomiokykyisen älykkyyden merkkinä, ja nostanut sen hyvien ominaisuuksieni joukkoon. Olen hyvin iloinen ja kiitollinen, että se harhakuva on poistettu, vaikka hiukan väkivaltaisellakin tavalla. Sillä sarkasmi on vaikea laji. Se toimii ainoastaan totuttuna konventiona ja niin, että osapuolet osaavat keskustella samalla kentällä, toistensa tarkoituksen tuntien. Pidemmän korren vetää valitettavan harvinainen kyky nähdä kauneutta ihmisissä (ja missä tahansa), ja ennen kaikkea kyky vilpittömästi kertoa siitä. Pyyteetön kyky, mihinkään pyrkimätön halu kertoa kauneudesta. Eikä se tarkoita perätöntä imartelua.

Ystäväni sanoi minulle hiljattain lauseen, jonka sanoma oli se, että jokainen tulisi nähdä kauniina kokonaisuudessaan, ei vain totutun kauneuden erillisin osin.  Kauniina ja ihmeellisenä. Ihmeisenä. Tämä ajatus poistaa perimmäisen pahuuden hyvin tehokkaasti.

Kuluneen viikon aikana olen vähitellen oppinut hyväksymään sen, että olen sittenkin romantikko, joka haluaa elämäänsä ennen kaikkea vilpitöntä kauneutta. Ja sen, ettei kaiken kauneuden tarvitse olla perinteisen estetiikan sääntöjen mukaista. Ajatus ja havainto tästä tekee olon kevyeksi, helpottuneeksi. Kivivyöryn asetuttua näen polun taas selvemmin.

(Otsikosta kiitos sisarelleni.)