maanantai 21. lokakuuta 2013

Valkoisia sukkia ja pieniä kysymyksiä

Muistan edelleen sen, kun keksin tarpeeksi hyvät perustelut sille, miksi mustasukkaisuus on itsessään täysin turha ja rakentamaton tunne. Perustelu oli se, ettei sen tunteen elossa pitäminen tuo meille niitä ominaisuuksia tai asioita, joiden puute aiheuttaa mustasukkaisuutta.

Se huomio itse asiassa auttoi, sillä sen jälkeen olen osannut suhtautua mustasukkaisuuden tuntemiseen huomattavasti vaimeammalla kiihkolla ja raivolla. Mutta on toinen tunne, joka ei ole rationalisoitavissa ihan niin ketterästi vaikka pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta, ja se on kateus. Tässä kohtaa tuntuu vahvasti siltä että mieluusti lopettaisin puhumisen, ja sen sijaan kysyisin kysymyksiä ja toivoisin vastauksia.

Kateus on jännittävä määritelmä, sillä se kattaa niin suuren ja monisyisen (pun intended) alueen. Se on myös sitkeästi roikkunut ihmisten evoluutiossa mukana, ja ihmettelen minkä takia. Hyvä on – ehkä se saa meidät huomaamaan ne pisteet, joita kohti haluaisimme muokkautua sekä ne kohdat, joista emme niin välittäisi, mutta luulisi sille olevan rakentavampiakin tunnetiloja ja toimia. Kaikista raadollisin ja kypsymättömin kateus ei edes tunnista itseään, vaan pyrkii latistamaan ja vahingoittamaan kohdettaan esteenä ja syyllisenä. Vuorenvalloittaja-efekti: työnnä uhkaajat alas, mielellään niin, että katkaisevat koipensa eivätkä varmasti yritä uhata valloitusta uudestaan.

Useimmat tuntemistani ihmisistä ovat fiksuja ja ymmärtävät kateuden syyt sekä sen, ettei sille tarvitse eikä pidä tehdä yhtään mitään. Korkeintaan kääntää katse sisäänpäin ja kyseenalaistaa koko ilmiö ja etenkin sen synty. Mutta miksi emme ole saaneet kitkettyä kateutta ja sen aiheuttamia vahinkoja ihmissuhteissa tähänkään päivään mennessä? Aina joku toinen on rikkaampi, parempi, kauniimpi, taitavampi, menestyvämpi, tai mitä milloinkin pidämme toivottavana ominaisuutena. Ruohohan tunnetusti on vihreämpää aidan toisella puolella ja vastaväittäjien mukaan ruoho on vihreämpää siellä, missä sitä kastellaan. Kateus totisesti kastelee nurmikkoa naapurin tontilla oikein hedelmällisesti.

Seuraava tehtävä taitaakin olla kääntää kateus ihailuksi kuitenkin niin, että sitä vettä riittää kastelemaan omaakin nurmikkoa.

Haluan kysyä vielä kaksi kysymystä. Mistä tiedämme sopisivatko ne asiat edes meille, joita muissa kadehdimme, koski se sitten esineellistä tai persoonallista puolta; tukisivatko ne omaa kasvuamme millään lailla?
Ja kadehtisimmeko toisissa silloin niitä asioita joita meillä tai meissä tällä hetkellä on, jos niitä ei itsellä olisi?

maanantai 14. lokakuuta 2013

Korttitalo ja kallio

Jonkin aikaa jouduin miettimään, voiko tästä aiheesta edes kirjoittaa – tämä on kuitenkin sen verran laaja ja pirstaleinen kokonaisuus, ja on mahdotonta saada ilmaistua sanoilla kaikkea sitä, mitä tarkoitan.

Puhun illuusioista. Niin, niistä haavekuvista, jotka ovat sukua aiemmin mainitsemilleni pilvilinnoille, odotuksille ja todellisuuden viereen katsomiselle. Ihminen yleensä kyllä erottaa itse jos haluaa, milloin on kyse todellisuudesta ja milloin illuusiosta. En tavoita sitä lähtökohtaa, että todellisuus olisi jokin maanantaiarjen asia, jota täytyy ehostaa keinolla millä hyvänsä ja paeta sitä jonnekin. Paeta todellisuutta? Mitä ihmettä siitä jää jäljelle?

Illuusio on pitkälti väärään suuntaan vaeltavan energian artefakti. Se ulottuu koskemaan oikeastaan ihan kaikkea sitä, mihin meidän itsetuntemuksemme kompastuu. Ihmissuhteita, itsetuntoa, puitteita. Ja illuusioiden särkymisestä lähtevä ääni on jotakuinkin sama kuin se, joka syntyy vedettäessä liitua kuivaa liitutaulua pitkin.

Todellisuuden särkymisestä lähtevä ääni sen sijaan on pehmeästi syleilevä kaiuton hiljaisuus, sillä todellisuus ei ole särkyvää. Mitä siihen väärään suuntaan vaeltavaan energiaan tulee, yleensä itse vaistoamme mikä ei ole oikein ja todellista palvelevaa, sillä kahteen suuntaan repivä energia (todellisuuden ja illuusion tahtotilan) aiheuttaa lähinnä pahaa oloa.

Luulisin, että tämä liittyy itsetuntemukseen kaikista eniten. Jos meidän haavekuvamme itsestämme ei perustu sen pohjalle, mihin meillä parhaina versioina itsestämme on mahdollisuudet, olemme sen verran suuressa ristiriidassa, että mikään ei pidemmän päälle toimi. Jonkin aikaa on mahdollista purjehtia siinä illuusiolaguunissa, mutta todennäköisesti vallit ylittävä myrskyaalto kyllä keikuttaa laivaa ennemmin tai myöhemmin. On toki hyvä pitää mielessä se haavekuva joka itsellä on, sillä se kertoo aina jostakin. Mutta ennen kuin lähtee muodostamaan itsestään keinotekoista painosta, kannattaa itseltään kysyä miksi.

Hyvänä kakkosena tulevat ihmissuhteet ja niiden päälle kasatut korttitalot. Siellä keikutaan helposti ihan samassa laguunissa. Todellisuus vain ei aina ole sitä, miksi me sen miellämme. Illuusio on helppo pakopaikka ja erinomainen itsensä ulkoistamiskeino. Se, joka rakentaa elämänsä, itsensä ja puitteensa todellisuuden päälle, ei ulkoistetun haavekuvan, saa todennäköisesti paljon enemmän, vaikkei aina saisikaan sitä mitä täsmälleen pyysi.

Gerd Ziegler sanoo sen mielestäni paremmin: Todellinen mestari ei täytä oppilaansa toiveita.

Jokaisella on edellytykset (ainakin ajan kanssa) oppia näkemään, mikä on itselle paras versio todellisuudesta. Sekin on osittain näkökulmakysymys ja liittyy myös aiemmin mainitsemaani egoismiin. Kenen takia illuusioita rakennetaan; todellisen itsen vai sen, millaisena itsensä halutaan nähtävän?

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Hiekanjyviä kämmenillä

James Hirvisaarta vastentahtoisesti syötettynä ja seurattuani tulin tulokseen – jälleen kerran – että vallanhimo, etenkin väärän, tekee ihmisestä todella tyhmän. Vaan se Hirvisaaresta; hänen pienuutensa ja tyhmyytensä on muutenkin saanut jo ihan liikaa huomiota. Takaisin vallanhimoon.

Minä taidan saarnata vähäsen taas, mutta tällä kertaa se ei ehkä ole vältettävissä. Vallanhimossa on kyse puhtaasti egoismista. Ja mistä egoismissa olikaan kyse?

Lainaan Eckhart Tollea: kuolemattomuuden tavoittelusta. Ja se juuri tekee meistä kaikista eniten kuolevaisia, sillä elämä syntyy läsnäolosta, jota egoismissa ei ole. Kuinka hurmaava paradoksi!

Egoismi on halua poistua paikalta viimeisen sanan sanoneena, voittajana, hallitsijana. Egoismi haluaa alistaa, ja kohottaa itsensä ruosteisella nostokurjella tavallisuuden ylle. Vallasta tulee helposti jäykkä ehdoton linnake, joka rappioituu omaan mahdottomuuteensa. Sen vastakohta on, kuten sanottua, läsnäolo nykyhetkessä, oman rajallisuutensa hyväksyminen sillä tavalla, ettei siitä enää tule välttämätöntä pahaa josta pyrkiä eroon kaikin keinoin (vallanhimo), vaan totuutena, verenä ja lihana, todellisuutena joka on. Se on kaikki, mitä meillä on; se, mitä on nyt.

Viimeisen sanan saaminen ei anna meille yhtään sen enempää. Vallanhimo on myös tukahdutettua pelkoa menetyksestä, ja se puolestaan tekee ihmismielestä irvokkaan ja vääristyneen. Hiekkaa kämmenillä. Sen sijaan, että yrittäisi tarttua jokaiseen hiekanjyvään, on parempi upottaa kädet hiekkaan joka pysyy maassa, ja tuntea valtameren huuhtovan sormenpäitä.

Asioiden, tapahtumien ja ihmisten pitämisessä itsestäänselvyyksinä on samaa egoismin hiekanjyvien vikaa. Olen sanonut taannoin toisaalla kerran, ja sanon nyt uudestaan, että pitäessään mitä tahansa itsestäänselvyytenä se katoaa ja lakkaa olemasta olemassa.

Kun osaa elää todeksi sen hetken, jossa hiekanjyvien luonnollinen liike jatkuu sormien lomitse, ne hiekanjyvät eivät enää valu pois ja katoa, vaan ovat sen hetken ihoamme vasten, kuin niiden kuuluukin olla. Ja se tuntuu yhtä huumaavalta, kuin valtameri käsivarsilla. Toisin sanoen: meillä on kaikki, mitä emme väkisin yritä itsellämme vääristä syistä pitää.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

2.10.2013

Hän kulki kumarassa, Sinä piirsit kuivalla oksalla kehän ympärillesi. Ikkunoissa savun ja surun tummentamat saranat, ulkona syksystä palava pensasaita.
Kuuliko tuuli sanasi, vai oliko se levottomuudestaan näännyksissä.
Huomasiko järvi ajatuksesi, vai oliko se väkevyydestään juovuksissa.

Hän kulki kumarassa, kantapäät rakoilla, maailmanlopun tanssiaisten jälkeisenä aamuna.