keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Tiikeri ja ylipappi


Vedän kansalaisopistossa (aikuisille) tanssitunteja, ja tänään oli vuorossa vuosittainen palautepäivä. Tämä on sanottava: ihmiset ovat jännittäviä otuksia.

Yksi oppilaistani (veikkaisin iäksi n. 50 vuotta) sanoi, että hänen tavoitteitaan on ollut pelon voittaminen ja uskaltaminen. Pelko aikuisiällä ihan uuden asian täysin nollasta aloittamisesta. Tietysti kyseinen sanoja on niitä, jotka oppivat hyvin, hahmottavat asiat ja ovat motivoituneita – toisin sanoen edistyvät selvästi ja nopeasti.

On tavallaan hassua, miten ihmisillä edelleen kytee voimakas, jopa asioiden tekemistä estävä pelko osaamattomuudesta ja epäonnistumisesta. Sellaisissakin asioissa, kuin esimerkiksi juuri tanssisaliin meneminen, jossa epäonnistuminen ei muuta mitään mihinkään suuntaan. Ymmärrän, jos sen tunnereaktion on täytynyt evoluution mukana kulkea, sillä varmasti aikoinaan tilanteet olivatkin luokkaa "epäonnistu ja kuole". Voitte varmasti myös kuvitella miten suuresti hämmennyin, jopa liikutuin tästä palautteesta – ensinnäkin olin opettajana tältä osin onnistunut, sillä oppilas on edelleen hyvällä mielellä mukana (pelkonsa voittaneena) ja toisekseen sen takia, miten yllättävän suuri merkitys kansanopistotason harrastuksilla voi yksilötasolla olla. Elinikäistä oppimista totisesti. Vaatii sekä tervettä nöyryyttä että tervettä rohkeutta kohdata oma pelkonsa ja lähteä sieltä nollasta, uskaltaa oppia osaamatta heti.

Pelkoa on usein kuvattu tiikeriksi, joka on kesytettävä ja voitettava. Sitä ei saa päästää omalle reviirille ja on tehtävä selväksi, kuka on pomo. Monelle selän takaa kuuluva ärjyntä saattaa silti olla se viimeinen niitti, joka saa jättämään asiat kesken. Se sitten on jo toinen juttu, millä keinoin kukin saa oman tiikerinsä voitettua. Uskallan silti väittää, että jokainen on pohjimmiltaan ihan itse oma ylipappinsa, kasvunsa johtaja, metodista riippumatta (esikuvat ovat tietysti asia erikseen).

Loppuun laitan tällä kertaa poikkeuksellisesti kuvan, sillä se tiivistää jotain kovin olennaista. Kyseessä on Samuli Heimosen maalaus Asennekysymys (2011).


maanantai 11. marraskuuta 2013

Suuntavaistoa (ja sen puutetta)

Tuntuu ja kuulostaa, että jotakuinkin koko vuoden teemana on sinnitellyt iänikuinen law of attraction, vetovoiman laki. Se on jännittävä ilmiö. Valita se kohde johon suunnata energia, kulkea siihen suuntaan ja saada sitä samaa energiaa takaisin.

Tai sitten vaihtoehtoisesti ummistaa silmänsä tosiasioilta ja elää illuusiossa, jossa räpiköiminen upottaa. 

Olen rehellisesti sanottuna välillä hiukan hukassa tämän asian kanssa. Tänään ajatus heräsi siitä, kun Facebookin naisnörtit-ryhmään oli postattu (keksikää joku hyvä suomenkielinen sana tälle, jooko?) sivu mainoksista, jotka tulisi kieltää niiden rasististen, brutaalien tai misogynististen/sovinististen asenteiden vuoksi. Jälleen kerran silmiini osui ilmaisu "Man's world". Olin toki kuullut sanaparin ennenkin, mutta nyt se on ollut jatkuvasti kartalla nimenomaan ko. ryhmän takia, ja jäin miettimään, kuinka paljon se alleviivaa asiaa, josta halutaan pois. Mikä tarkoittaa sitä, että ilmiötä josta halutaan eroon, paradoksaalisesti korostetaan entistä enemmän.

Rakentavampaahan tietysti olisi suunnata energia siihen toivottuun lopputulokseen ja tehdä siitä normi, omilla sanoilla, käytöksillä ja teoilla. Mutta miten tuoda epäkohdat julki järkevästi, jäämättä niiden puristuksiin? Miten luoda uusia normeja, jos niille ei anneta tilaa? Varmasti yksi vastaus tällekin olisi se, että pitää luoda omat tilansa ja tilanteensa, jossa voi luoda omat norminsa. Onko se niin yksinkertaista? Itse en osaa tähän vastata, sillä omat "Man's world" -kokemukseni ovat täysin henkilö(kemia)kohtaisia, eikä kotoakaan evästetty kliseisiin sukupuolirooleihin. Tämän ilmiön voi laajentaa koskemaan ihan mitä tahansa vastaavaa normia tai vastakkainasettelua.

Ehkä tällaisiin tarvittaisiin jonkinlainen simultaaninen parviälykokemus, jossa tarpeeksi massiivinen joukko vaihtaisi yhtä aikaa suuntaa sinne minne kuuluu. Silloin ei tarvitsisi enää kuopia ja tonkia lähtöviivaa, vaan juosta eteenpäin. Miten se olisi käytännössä mahdollista, en tiedä.

Sitä sen sijaan en joudu miettimään hetkeäkään, kuuluisiko ärtymyksestä ja huonoista tuntemuksista tehdä yleisiä ja mahdollisimman julkisia – ihan vain empatian vuoksi. Että kyllä sitä muutkin, niin. Se ruokkii itseään ja on olemassa ihan itsestäänkin, kun taas parempia ja myönteisempiä asioita ja ajatuksia tarvitsisi jakaa enemmän. Ilman, että se herättää raivokasta kateutta ja syytöksiä tosiasioiden kieltämisestä ja liian helposta elämästä.

Minusta tuntuu (omakohtaisestikin), että myönteisimmin ajattelevat ne, jotka ovat nähneet liian läheltä sen musertavan puolen ja liki pakon edessä valinneet tietoisesti hyvät asiat, pienetkin, koska muuten eivät selviäisi. Eivät naiiviuttaan. Eikä silloin ole kenenkään etu vetää heitä takaisin rapusankoon vain siksi, ettei itse osaa tai jaksa sieltä kiivetä. Helpommin se viimeinenkin rapu sieltä nostetaan.


P.s.
Mieleni perukoilta hyppäsi lause, jonka sanoma meni jotenkuten niin, että Hymyile sille jonka kasvot ovat totiset, sillä hän ei kenties itse jaksa, ja sinun antamasi hymy voi olla sitä, mitä hän juuri sillä hetkellä eniten tarvitsee.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Marrastaistelua

(Näin aluksi pieni pahoittelu hiljaisuudesta. Sanat ja ajatukset ovat tällä hetkellä paossa.)

Mitä on estetiikka? Wikipedia sanoo: 
Estetiikka on filosofian osa-alue, joka tutkii kauneutta, taidetta ja esteettistä eli kauneusarvoihin liittyvää eri esiintymismuodoissaan. 
Mikä siis on esteettinen kokemus? Vai pitäisikö sanoa estetiikan kokemus?

Olen pitänyt itseäni ylimalkaisesti visuaalis-kinesteettisenä ihmisenä. Siis sellaisena, jonka kuvataiteellinen taju on kohtuullisen harjaantunut ja helposti ruokittava. Jonain iltana luin (mahdollisesti Eeva-Liisa Mannerin, en muista enää) runoja, ja koin jonkinlaisen hämmentyneisyyden välähdyksen: ne runot tekivät minulle saman kuin mitä kuvittelisin kauniin kodin, sisustuksen ja esineiden tekevän monelle muulle. Minulle se oli – anteeksi naurettava pateettisuuteni – sielua hyväilevää kauneutta. Se tunnelma, joka sanojen valinnalla ja järjestyksellä luotiin, oli niin onnistunutta harmoniaa, että kaikki pehmeni ja muuttui siedettävämmäksi ja jotenkin määrittelemättömän kohottavaksi.

Jollekulle toiselle se on musiikki. Itse olen melko kranttu musiikin ja äänten suhteen, mutta en ihmettele lainkaan, miksi entisaikoina on käytetty muun muassa puhdastakin puhtaampaa ihmisääntä viemään kuulijat lähemmäs taivasta. Kysymys siitä, mikä kenellekin antaa suurimman liikutuksen kauneuden edessä, on niin laaja, että pää menee pyörälle sitä miettiessä. Ja väittely siitä, mikä on oikein ja hyväksytyin kauneuden (ja taiteen) laji ja muoto, on täysin naurettava. Eiväthän mautkaan maistu jokaiselle samalla tavalla, eivätkä värit näy samanlaisina kaikille.

Mutta: kokeilemalla se selviää. Esimerkiksi minä olen karttanut jostain syystä runojen lukemista, koska en pitänyt sitä minun juttunani. Ja kuinka kävi vihdoin nöyrtyessäni kohtaamaan Mannerin ja kumppanit. Siinä oli minun estetiikkani, tai edes yksi niistä.

Kaiken tämän haudanpimeän vuodenajan keskelle toivoisin jokaiselle lisää lämpöä ja valoa omannäköisen kauneuden muodossa. Etsikää, kuulkaa, tuntekaa ja nähkää. Musta sadekin muuttuu kauniimmaksi oikeanlaisen musiikin soidessa.

Loppukevennyksenä toinen Wikilainaus:
Suomen kielessä erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä on kutsuttu nimityksellä marras. Suomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat muun muassa kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä, toisinaan myös menninkäisiä muistuttavia Manalan olentoja.

Martaat, miten ihana taivutusmuoto. Älkää antako niiden päästä niskan päälle. Kauneus on valoa ja elämää.