maanantai 30. joulukuuta 2013

Vuoden viimeinen


Sanat ovat taas vähän hukassa. Siksi jaan aluksi kaksi linkkiä, jotka ovat onnistuneet aidosti pysäyttämään vuoristoradan hetkeksi.

Ensimmäisenä ystäväni Facebookissa jakama Kolmekymmentä kysymystä. Luulen, että vuodenvaihteessa todella kirjoitan vastaukset kysymyksiin itselleni. Ihan kaikkea ei tarvitse niin kirjaimellisesti ja konkreettisesti ottaa, mutta suunnat on hyvä tarkistaa välillä, etenkin jos on taipumusta suuntavaistottomaan kelluntaan, kuten minulla. Toinen pysäytys tuli valokuvaaja Meeri Koutaniemen myös niinikään Facebook-sivulta, albumista WHAT DO I STAND FOR? 

Niin, minkä puolesta itse kukin puhuukaan? Mitkä ovat pohjimmaiset arvot, ilman tekopyhyyttä, teeskentelyä ja imagonostatusta? Jokainen saa tuomitsematta sanoa mitä ikinä tahtoo, mutta jotta välttyisi aikansa tuhlaamiselta, on hyvä silmäillä välillä toteuttaako arjessaan niitä asioita, joita itse arvostaa, haluaa edistää ja ympärillään nähdä.

Jossain päin Internetiä oli myös viiden kohdan lista, jossa ideana oli kuvailla ihanne-elämä ja -ympäristö. Millaista kaikki olisi, jos kaikki olisi mahdollista. Otsikot ja osa-alueet sai valita itse, kunhan ne jollain tavalla pureutuivat ytimeen ja muodostivat kokonaisuuden. Omat tavoitetilani on otsikoitu: Itse, Elämä, Universumi, Ihmiset ja Tarkoitus. Suuria sanoja, mutta sanat ovat ainoastaan väline. Idea on kulkea kohti keveyttä, ei ristiriitaisuutta ja kulmien rypistelyä siitä, etteivät asiat mene "niin kuin pitäisi". Minkään ei koskaan pitäisi mennä yhtään mitenkään, suunnan ja energian sen sijaan voi valita.

Kohti valoisaa, kaunista ja tasapainoista vuotta 2014, ystävät!
(Olen vähän nolostunut tästä epäkoherentista ulosannistani, ohittakaa muotoseikat jos voitte.)

maanantai 9. joulukuuta 2013

Joskaan ei talviverisiä*


Pari sanaa talvesta, tästä väärinymmärretystä, syrjitystä ja oikuttelevasta esikoisesta - vai kuopusko se on; lienee näkökulmakysymys.

Talvella pimeys on valkoista ja kylmyys kaunista kuin uni. Talvi luo joka vuorokausi miljoonia persoonallisia lumihiutaleita, edes vesipisarat eivät kykene samaan. Olen viettänyt lapsena Lapissa illan hetkiä maaten korkeassa, kuutamossa kimaltavassa hangessa katsoen tähtien täplittämää taivasta, jossa ryntäilivät punaisenvihreät revontulet edestakaisin, kaikkea ympäröiden pyhä hiljaisuus. Olen viettänyt nuorena aikuisena jouluyön hetkiä maaten Halikon Kaninkolassa ohuen kimmeltävän kuuran päällystämällä pihamaalla katsellen kiikareilla tähtiä, jotka vilkkuivat sadoissa väreissä.

Tällä viikolla olen Helsingissä viitenä päivänä seitsemästä, ja jo maanantain kohdalla voin sanoa viihtyväni Lohjan talvessa paremmin. Täällä tekee mieli kuiskia metsälle ja hiihtää Hiidenhirven perässä.

Helppohan se on huudella, kun on lämmin asunto, villaneulosta johon kääriytyä ja kuumaa rooibosta kupissa. Mutta hei - ilman talvea meillä ei olisi pohjoisen siunattua lämmöneristystä taloissa: kevään yöt, kesän koleat hetket ja syksyn sateet olisivat huomattavasti epämukavampia.

Ja valot näyttävät pimeässä niin lämpimiltä, kutsuvilta.

*Otsikossa kunnianosoitus ja hatunnosto Helena Wariksen upealle Pohjankontu-trilogialle.