tiistai 30. joulukuuta 2014

Tuhkaa kuohuviinissä


Eli pieni mietelmä uudenvuodenlupauksista.

Uusi vuosi tuntuu nimensä mukaisesti aina uudelta alulta. Erityisesti tämä tuleva vuosi, sillä aloitan uudet opinnot tammikuussa, toivottavasti valmistun aiemmista, vaihdan kotia, palaan liikkuvampaan elämään. Harmikseni sopivia tanssitunteja ei edelleenkään ole tarjolla, joten pitää kehitellä muuta. Siinä mielessä tämä tuleva vuosi on myös uusi, etten lupaa yhtään mitään. Paitsi kirjoittaa joka päivä edes viisi minuuttia. Tuona tulevana vuona en lupaa olla kärsivällisempi, positiivisempi, urheilullisempi, hyväsydämisempi, avuliaampi, kiltimpi; en yhtään mitään. Monena aiempana vuona olen tehnyt tämänkaltaisia paremman ihmisyyden lupauksia, ja viimeistään vuoden puolivälissä tunnelma on verrattavissa siihen, kuin metsämaratonilla loikkaisi merkityltä reitiltä ulos pusikkoon huutamaan ULIULIULI ja heittäisi lenkkarit ojaan. Vaikuttaa siltä, että mennyt vuosi on ollut yllättävän monelle harvinaisen raskas.

Sen sijaan voisin ottaa pari Uudenvuodentavoitetta. Ne ajattelemani tavoitteet eivät sinällään liity siihen, miten olisin parempi ihminen universaalisti muita kohtaan, vaan siihen, miten itse(kkäästi) jaksaisin omassa elämässäni järkevämmin. Sitten saattaa vahingossa olla kivempi muitakin kohtaan. Nekin ovat tavoitteita, eivät pakotteita.

Kasvu tulee sitten, kun siihen on edellytykset. Ei pakottamalla. Sanopa lapselle, että voisit muuten kasvaa viisi senttiä pidemmäksi, niin asiat olisivat paremmin.

Miten se tuhka kuohuviinissä sitten tähän liittyy? 
Siten, että viime uudenvuoden vaihteessa teimme taikoja: kirjoittamalla lyijykynällä toiveen sanomalehdestä revittyyn paperinpalaan, polttamalla paperin (pinseteillä...) kynttilänliekissä ja tiputtamalla tuhkapallon kuohuviiniin (venäläisen perinteen/ohjeen mukaan shampanjaan) ja juomalla sen. Toiveeni muuten toteutui. Kuten kuulemma erään toisenkin, joka omansa tällä tavalla teki. Kyse on järjellä selitettynä tietysti itseohjaavuudesta ja huomionkiinnittämisen (eli vetovoiman) laista. Huomenna vuorossa uudet taiat ja toiveet.

Skål!

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

The Holy Twins


Heippa taas. Hetki meni, että löysin jotain sanottavaa, ja melkoisen sekaavaa sanottavaa löysinkin.

Mutta.
Tasapaino, Yin & Yang, valkoinen ja musta, valo ja pimeys, kuun kaksi puolta. Jekyll ja Hyde.

Olen ennenkin kirjoittanut tasapainosta tällä pihamaalla, mutta nyt puhun universaalista, (meta)fyysisten lakien määrittämästä tasapainosta. Energiasta. Siitä olemassaolon jännitteestä, joka on edellytys olemassaololle. Tutustuin eilen kirjallisuudentutkimusta räpeltäessäni The Lost Language of Symbolism -teokseen (Bayley Harold, 1996) ja sen sijaan, että olisin edistänyt opintoasiaani (kuten nytkin pitäisi), upposin symboliikan maailmaan. The Holy Twins -luvusta kehkeytyi ajatus ja kysymys tästä olemassaolon tasapainosta.

Tarot-korteissa Valttien numero XIV, Taito / Taide (en. Temperance), puhuu samasta asiasta: kohtuullisuus, harmonia, tasapaino, vastakkaisten voimien yhdistäminen, synteesi jne. En koskaan ole oikein ymmärtänyt tätä korttia, ennen tätä päivää. Hiljattain luin Dan Brownin Enkelit ja Demonit -romaania, jossa on kyse antimaterian löytämisestä, sekä (ilmeisesti, en ole ehtinyt vielä kovin pitkälle) Jumalasta ja helvetistä, ja muistin viihdekirjallisuudesta lisää esimerkkejä vastaavasta vastakkainasettelusta. Raamattu puhuu pahuudesta ja hyvyydestä, kevyemmät tahot jo mainitusta pimeydestä ja valosta; taolaisuudessa tunnetaan yin ja yang. Fysiikka tuntee (tai on tuntematta) antimateriaa, kaiken olemassaolevan vastaparia, pimeää ainetta. Dan Brown kirjoittaa teoksessaan käsittääkseni juuri tästä asiasta.

The Holy Twins -luvussa mainittiin myös erään persialaisen uskontosuuntauksen kaksoset Ahriman ja Ormuz, kuten myös Lucifer ja Mikael, joista edellämainitun on sanottu olevan Mikaelin kaksoisveli. Ajatus kaikkien kaksoisveliparien taustalla oli Kahdesta Hallitsijasta, jotka pyörittivät toinen toisiaan, ja että tämän tasapainon olisi rikkonut Lucifer, "pudonnut tähti". Vastakkainasettelu näkyy jo yksistään Luciferissa, Saatanan lähettiläässä, jonka nimi kuitenkin tarkoittaa "valon tuojaa".

Takaisin viihdekirjallisuuteen. Nuortenkirjoja ansiokkaalla taustatietämyksellä kirjoittanut Cassandra Clare otti kantaa tähän vastavoimaparin ajatukseen luomalla Mortal Instruments -sarjan enkeleiden jälkeläiselle Jacelle paholaisparin Sebastianin, joka sitoi Jacen itseensä niin, että tuhoamalla Sebastianin Jace tuhoaisi myös itsensä. Samoin käy materialle ja antimaterialle. Kumpaakaan ei voi tuhota tuhoamatta toista. Valoa ei näy, jollei pimeys ole läsnä.

Onko meissä kaikissa sama metafysiikan vastakkainasettelu, kaksi puolta, jotka täytyy saada tasapainoon? Länsimaisten ja kristillisten ohjeiden mukaan meidän täytyisi vapautua pahuudesta. Fysiikan lakien mukaan tämä ei käy. Sen sijaan, että pyrkisimme pahuudestamme (?) eroon, yrittäisimme parittaa sen hyvyytemme kanssa. Helpostiymmärrettävämmin: yrittäisimme lähentää vastakohtia. Pyrkiä kohti tasapainoa, harmoniaa.  Sillä kuinka paljon pahaa ihmisyksilöt ovatkaan saaneet aikaiseksi kuvitellessaan olevansa hyvän lähettiläitä, fanaattisesti. Uskaltaisin väittää, että nuoruudessaan kristinusko menee metsään tässä tapauksessa, ja että katse olisi hedelmällisempää kääntää kohti näitä vanhempia maailmanuskontoja. Tai sitä metafysiikkaa. Uskaltaisin myös väittää, että jokin tässä teoriassa uppoaa syvemmälle johonkin sellaiseen, joka todella on osa maailmanjärjestystä, sillä hämmentävän moni taho on yhä enemmän alkanut puhua tai kertoa tästä – tai sitten oma havaintokykyni on laajentanut ja löytänyt jonkinlaisen punaisen langan. Kaikki on niin kovin suhteellista; absoluuttista pahuutta ja hyvyyttä ei ole olemassa.

Vai onko? Mikä on lopulta pahuutta, ja mikä hyvyyttä? Mistä ne saivat alkunsa? Ei Raamatun, vaan fysiikan ja metafysiikan lakien, universaalin energiajärjestyksen mukaan?

perjantai 1. elokuuta 2014

Tarina lohikäärmeistä, hevosista ja raudasta


Kirjoitin kerran huumorimielessä (kaikissa vitseissähän on aina ripaus totuutta) erääseen kuvaukseen itsestäni, että kesytän lohikäärmeitä ja koulutan niitä olemaan hyödyllisempiä. Legendat kertovat, että lohikäärmeitä on mahdollista kesyttää ja käsitellä, kun tietää niiden oikean nimen ja osaa puhua niiden kieltä.

Ymmärsin juuri äskettäin, että nämä lohikäärmeet ovat meidän totuutemme ja illuusiomme, ja meitä satuttavia ja vahingoittavia asioita on mahdollista kesyttää ja käsitellä puhumalla niistä totuudenmukaisesti ja oikeilla nimillä. Piilottelematta, vääntelemättä, teeskentelemättä. Jos yrittää piiloutua lohikäärmeen selkään ja ratsastaa sillä salaa, sen tuli korventaa heti, kun se päänsä kääntää.

Olen jutellut hevosihmisten ja seppien kanssa viime aikoina. Hevosta ei voi käskeä – siinä on kuusisataa kiloa lihaa ja luuta, jolla totisesti on oma tahto ja pää. Jos alle sadan kilon painoinen, tietoisuudeltaan keskeneräinen ihmisolento yrittää määrätä ja pakottaa, tulos ei ole kovinkaan myönteinen eikä kaunis. Ei ihmiselle, eikä myöskään hevoselle, joka turhautuu ja suuttuu. Samaa kuulin raudasta. Englanniksi termi on ymmärtäväisempi, sillä sana forge ei niinkään tarkoita pakottaa, vaan muokata, takoa. Suomen kielessä jostain syystä puhutaan myös raudan pakottamisesta.

Ei rautaa voi pakottaa, kuten ei hevostakaan. Sitä pitää kuunnella, ohjata, aistia, myötäillä, sen kanssa tulee kommunikoida. Näyttää kuka on herra, kyllä; mutta ei väkivallalla ja käskien.

Eikä niitä lohikäärmeitäkään, sen enempää kuin hevosia, kesytetä väkivallalla ja käskien.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Egosta ja rakkaudesta, osa 2

Mainitsin jossain aiemmassa kirjoituksessani, etten ole lukenut kirjaa Saat sen mistä luovut (Tommy Hellsten 2004). Nyt luen sitä. Se ei ihan tarkalleen (ainakaan sivulle 59 mennessä) puhu sen kaltaisesta luopumisesta mitä kuvittelin, vaan samanlaisesta egon luopumisesta kuin Eckhart Tollekin (Läsnäolon voima) ja, käsittääkseni, myös jotkut buddhalaiset.

On luovuttava vahvuudestaan, jotta voi olla heikko ja kyetä kasvamaan vahvaksi. On kyettävä päästämään irti ja kuoltava, jotta voi elää ennen kuin kuolee. Seuraava lause pysäytti minut ja sai lukemaan saman kohdan kahdesti:
  "[H]änestä tulee lastu, joka yrittää ohjata virran kulkua. Se tarkoittaa, ettei ihminen uskalla elää. Hän alkaa suojautua elämästä ja ryhtyy hallitsemaan sitä. Hän alkaa itse rakentaa turvaansa ja lopettaa näin matkanteon."

Juttelin reilu vuosi sitten yhtenä iltana erään buddhalaisen kanssa, joka valotti hiukan buddhalaisuuden periaatteita ja kahdeksan askeleen polkua (vapaa suomennos omani). En mielelläni liittäisi näitä asioita mihinkään tiettyyn uskontokuntaan, mutta mainitsen silti selvyyden vuoksi. Ei siis kannata suhtautua turhan ennakkoluuloisesti; jokaisessa uskontosuuntauksessa ja elämänkatsomuksessa on paljon kuunneltavia ja varteenotettavia asioita.
Eksyin aiheesta. Tämän buddhalaisen kanssa juttelimme egosta vapautumisesta ja siitä, että todellisuus on mitä on, vaikka yrittäisimme kieltää ja kiertää sen ja piiloutua siltä. Buddhalainen otti esimerkiksi rakkaudentunnustamisen: miten sitä pelätään ja väistetään siinä pelossa, ettei saadakaan vastakaikua.

Oikeasti sillä ei ole väliä. Siinä mielessä että sanomme sen, sillä se ei muuta todellisuutta. Joko saamme vastakaikua tai emme. Emme pelkää itse vastausta tai reaktiota, vaan pelkäämme todellisuutta. Sitä, ettei se todellisuus (tai muiden rakkaus itseämme kohtaan) ole hallittavissamme. Me olemme niitä lastuja, emme virtaa. Toki tarpeeksi suuresta määrästä lastuja voidaan koota virtaa ohjaava pato, mutta se on jo toinen juttu.

On uskallettava olla heikko, jotta voi kasvaa vahvaksi. On uskallettava päästää irti näennäisen todellisuuden hallinnan tarpeesta, jotta voi kokea sen, mitä todellinen todellisuus on.

Voi, kun sen osaisi itsekin. Että muistaisi elää niin kauan, kuin elämää on.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Vanhoja tikulla silmään (tai sitten ei)

Otsikolla "1.1", kirjoitettu päiväyksellä 4.7.2008.

Kuluneella sotatantereella
kasvaa vielä ohdakkeita.


(Löysin Irc-gallerian aikaisen blogini, siis sieltä galleriasta itsestään. Jestas.)

tiistai 6. toukokuuta 2014

Ja lopulta kaikki on oleva valoa


Ah, kuinka paljon voi turhauttaa se, että tietää lukeneensa jonkun viisaampia sanoja, eikä muista mistä, eikä kenen.

Maailma kutistuu itsesäälissä ja pikkumaisuudessa. Maailma kutistuu ja kaventuu liikaa siitä, ettei näe muuta kuin oman epäonnisen ja epäonnistuneen pikku napansa. Siinä kieltämättä on jotain käänteisen narsistista; olla koko universumin pikku syntipukki. Luulen, että siinä tekstissä jota en muista, puhuttiin jotain rakkaudesta – että ymmärtää olevansa osa jotain suurempaa virtaa, jolla on yhteinen suunta. Että on turha yrittää potea minkäänlaista kaltoinkohdellun, väärinymmärretyn ja poikkeuksellisen epäonnisen yksilön tuskaa. Eikä sitä sanota millään tavalla moittien, vaan lempeästi kehottaen ja muistuttaen.

On hirveän sääli elää päiviä, jolloin unohtaa iloita olevansa elossa ja olemassa, ja unohtaa iloita että toiset ovat. Ja jälleen kerran: sokaistua sille valolle joka jo on, koska katsoo sitä yhtä ainoaa asiaa, jonka edessä on jotain, luoden varjon.

Jos vain muistaisi että se varjo poistuu katsotun asian päältä, jos itse asiaa liikuttaa tai odottaa, että valo liikkuu.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Irrationaalisia havaintoja ja merkintöjä

"- - Mikä muuttui? Betha kysyi hiljaa.
- Hänestä tuli ihminen. Inhimillinen. Kyse ei ole siitä, etteikö hän selviäisi, vaan hän ei enää halua.
- Mutta miten yksi haluaminen - tai haluamattomuus - voi laittaa liikkeelle näin suuria voimia?
  Sianpäämies naurahti kuivasti. - Tyttö rakas. Ei ole olemassa suurempaa voimaa, kuin vilpitön haluaminen."
 (Ote novellista Korpilinna, 2013)

Tiedättekö, olen alkanut uskoa tuohon itsekin. Siihen, miten suuri mahti on vilpitön haluaminen. Koska se vaatii aina keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden tunnistamista ja tunnustamista - puhuin joskus aikoinaan tästä kuolemattomuuden egosta luopumisesta ja irti päästämisestä. En ole lukenut kirjaa nimeltä Saat sen mistä luovut, mutta oma pääni voi ymmärtää ko. lauseotsikon näinkin. Ja ensin se halu pitää aina tunnistaa, jotta sitä kohti voi mennä. On siinä mielessä toissijaista,  saammeko sitä haluamisemme kohdetta (oli se abstraktilla tai todellisella tasolla mitä hyvänsä) sillä kuljemme aina jotain kohti. Liikevoima.

Toinen mahti, jota olen viime aikoina miettinyt, ovat sanat. Olen viettänyt opintojeni takia hurjasti aikaa fantasiakirjallisuuden parissa, ja hyvin monelle kirjalle ja tarinalle ovat yhteistä voimat, jotka toteutuvat sanoista. Loitsuilla, manauksilla, kutsuilla. Toisaalta taas nykypäivän tosielämässä olen huomannut, että sanat ovat vain sanoja; teot ja eleet ovat ne, joilla viime kädessä on merkitystä. Ja sitten taas ovat ne vallankäytön välineet ja myrkkynuolet - ne harkitsemattomat sanat, joita viljellään huolimattomasti, seurauksista piittaamatta. Ilmiö on ristiriitainen ja hyvin kiinnostava.

Ja kolmantena: Sata onnellista päivää -haaste (edellinen merkintä) etenee todella hyvin. En tosin saanut aikaiseksi kirjoittaa päivän 5 onnellisuuksia (olivat mielessä kumminkin). On ollut mahdotonta kirjoittaa vain yhtä asiaa päivässä, arvottaa niitä asioita. Sitä tosin en tiedä, ovatko viime päivät kukkineet onnea ja iloa vai johtuuko kaikki huhtikuusta, mutta se on tällä hetkellä oikeastaan toissijaista.

Sitä paitsi sain sunnuntaina ensimmäistä kertaa aavistuksen itselähtöisestä kokonaisena olemisesta. Se oli varmaan se teatterikatarsis. Tällä hetkellä (kolmatta päivää) olo on likipitäen sellainen, kuin jostain valutettaisiin jonkinlaista hunajaeliksiiriä, joka pujottelee sormenpäihin ja varpaisiin saakka ravitsevana, rauhoittavana ja ikään kuin sisältä päin lämmittävänä ja valaisevana. Hämmentävä kokemus. Toivoisin kaikille.

P.s. Hups, tuli vahingossa kenties henkilökohtaisin kirjoitus tähän mennessä tällä kasvimaalla. Vaan enpäs pahoittelekaan, sanon ainoastaan kiitos.
P.p.s. Cafe Lasipalatsin French Breakfast on aika ihana. Halusin aamulla tummaa kahvia ja croissantia marmeladilla ja ne myös sain. Joskus käy näin.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Löysin!

Nyt se löytyi: yksi lempisitaateistani suomalaisessa kirjassa.

Kyseessä on aiemmin mainitsemani Francis Baconin lainaus "In order for the light to shine so brightly, the darkness must be present." Lainaus löytyi alunperin Nederlands Dans Theaterin teosesittelystä, muistaakseni kyseessä oli Lightfoot Léon:in teos Sleight of Hand – joskin saatan muistaa teoksen ihan väärin.

Joka tapauksessa, nyt se tuli vastaan suomeksi. En osaa sanoa onko kyseessä puhdas sattuma, fantasian ja maailmanjärjestyksen konsensus vai lukeneisuus, mutta elämyshetki oli melkoinen.

"Ei maailma ole mustavalkoinen, Nonna. Tarvitaan pimeyttä, jotta valo näkyy. Kaikki valo luo varjoja. Varjoja, jotka eivät ole vain mustia."
 - Ilkka Auer, Sysilouhien sukua

P.s. Eilen tuli Internetissä vastaan Sata onnellista päivää -haaste. Koska olen skeptinen ja yrmy, en aio osallistua haasteeseen tarkoitetulla tavalla ottaen ja jakaen kuvia, mutta osallistun siihen ihan keskenäni kirjoittamalla nuo onnellisuusasiat muistiin ihan omaan paikkaansa. Kukin tavallaan.

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Monta todellisuutta

Olin jo eilen kirjoittamassa jotain ihmismielen luoduista todellisuuksista eri tilanteista ja siitä, miten olisi hyvä pyrkiä kohti itselähtöistä toimintaa luomatta reaktioita, tekoja tai seurauksia toisten puolesta jo etukäteen, mutta onneksi en ehtinyt, sillä aamun uutisvirrassa oli huolellisempi pohjustus aiheelle.* Luin eilen ohimennen Aaro Löfin pikku kolumnin, josta muutama kappale jäi päähäni kummittelemaan:
"Moni on huonosti yhteydessä tunteisiinsa ja etsii niihin syitä ulkopuolelta. Tunteisiin tutustumisessa auttaa se, että tunteille antaa tilaa. Niiden taustalla voi olla ajatuksia, joihin ei kannata uskoa. -- Jos jokin tilanne tai ihminen herättää sinussa tunteita, siitä on hyvä kertoa rehellisesti. On silti syytä muistaa, että kyseessä on oma kokemus, johon toisesta ei kannata hakea suoraan syytä."

Usein – tai toistuvasti – sanotaan, että ihan kaikkiin ajatuksiin ei kannata uskoa todellisuutena, ja että toisen ajatuksia ja tunteita ei voi päättää. Että pyrkisi siihen, ettei pureskele asioista ja mahdollisista tilanteista kauhuskenaarioita mitä jos -teemalla niin tehokkaasti, ettei uskalla tehdä tai sanoa enää mitään. Se on itse asiassa aika surullista: kuinka paljon asioita jää sanomatta ja toteuttamatta pelon vuoksi. Eikö sille ole parikin sanaa? Tukahduttaminen ja piiloutuminen. Itsensä ulkoistaminen.

*Ja miten muistaa tilanteessa kohdata ja katsoa toisen reaktioita värittämättä? Siitä en puhu sen enempää, koska Löf sanoo sen paremmin.

torstai 27. maaliskuuta 2014

27.3.2014


Talven jälkeen nousee uusi kevät, yön jälkeen herää uusi aamu.
Aurinko nousee joka päivä, vaikka sitä ei aina näe. Joka päivä.


Tänään on muuten Maailman Teatteripäivä. 

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Kehomuistoista ja hävetyistä tunteista


Tiedossa romaanipostaus. Hakekaa vaikka teetä seuraksi, hyvät ystävät.

Edellisessä kirjoituksessani kyseenalaistamissani hyväksymismeditaatioissa on muun muassa se hyvä puoli, että (osassa) niissä pyritään kohti kehollista paikannusta; missä kohtaa kehoa jokin tunnetila on ja tuntuu, ja ikään kuin tiedostamaan se, nostamaan se analyyttisen käsittelyn tasolle fyysisen tuntemuksen myötä. (Korjatkaa jos olen väärässä.)

Äitini puhuu aistimuistista; siitä, miten tietty haju, maku tai ääni voi palauttaa mieleen kauan sitten pois painettuja tunnetiloja tai muistoja. Tätä käytetään ilmeisesti mm. vanhusten ja muistisairaiden hoidossa. Itse olen kohdannut tämän lisäksi tunne- tai kehomuistin. Sen, miten jostain siinä hetkessä selittämättömästä syystä reagoi poikkeuksellisen voimakkaasti käsillä olevaan tapahtumaan tai asiaan.

Itselleni tämä tapahtui viimeksi parisen viikkoa sitten Kansallisoopperan Kaunotar ja Hirviö -baletin katsomossa. Aistikokemustynnyri oli muutenkin jo siinä vaiheessa tulvimassa yli, mutta sen lisäksi palasin alle kymmenenvuotiaaksi minä-lapsekseni, joka istui elokuvateatterissa ja vollotti salaa sille kohdalle, jossa Disney-elokuvan Hirviö kuoli ja kohosi ilmaan ennen muuttumistaan prinssiksi. Ei minua se tylsän puhtoinen prinssi kiinnostanut silloinkaan, vaan surullinen, kuoleva Hirviö. Se kohta on jostain syystä syöpynyt mieleeni. Sama tapahtui balettikatsomossa: 29-vuotias minä vollotti ei-enää-niin-salaa, kun Belle ei toisellakaan kosintakerralla pysty haluamaan Hirviötä, joka tulee siitä hirmuisen surulliseksi. Toinen vollotuskohta paiskattiin heti toisen näytöksen alussa, Bellen ja Hirviön dynaamisessa väittelyvuoropuhelu-pas de deuxissa, jossa Hirviö yrittää estää Belleä lähtemästä luotaan. Se kohtaus on Kansallisbaletin versiossa muutenkin käsittämättömän hieno. En pysty edes kuvailemaan sitä, se pitäisi nähdä itse.

Tuskin olisin reagoinut sanattomaksi jäävällä tunnetasolla näin voimakkaasti ilman sitä lapsi-minää Disney-elokuvan yleisössä. Sama tunnetila toistui tismalleen, aiheuttaen fyysisessä kehossa saman reaktion, itseni sitä hallitsematta. Tämä pitkä poukkoiluintro pohjusti tämänkertaista aihettani: suomalaisten perisyntiä, tunteita ja niiden näyttämistä.

Puhuimme yhden ystäväni kanssa tunteiden näyttämisen ja näkymisen lukoista (ja toisen kanssa oikeudesta tuntemiseen). Ystäväni toimii teatteri-ilmaisun ohjaajana, minä taas olen sama vanha tuttu humanistihippi. Kumpikaan meistä ei osannut samaistua suomalaiseen kulttuuriin, jossa tunteet ovat Suuri Paha. Ja tavallaan kyllä tahtomattani osaan: keskustelumme aikana ihmettelin sitä, miten jo (arviolta) kahdeksanvuotiaana yritin olla itkemättä julkisesti, tai myöntämättä sitä, että Hirviön kohtalo ja koko tarina liikutti niin paljon. Niin, että salaa pyyhkii räkänsä hihaansa ja ulkoisesti on niin cool.

Kuinka moni nykyäänkin tekee sitä? Pyyhkii räkänsä hihaansa (nyt kaikki ymmärtävät tämän olevan metafora) ja yrittää olla cool? Samaistun täysin teatteri-ilmaisun ohjaajan turhautumiseen siitä, miten mahdotonta oppilaista on saada mitään tunneilmaisua tai tunnetilaa ulos ja irti. Viime kesänä tehdessämme tanssiteatteriteosta huomasin sen itsellenikin erityisen hankalaksi. Eihän Suomessa ole pärjännyt tunteissa vellomisella eikä varsinkaan niiden ulos näyttämisellä, koska sota ja umpihanki ja Hitler (anteeksi!), mutta ihan oikeasti, siitä on jo vuosikymmeniä.

Minulla ei ole vastauksia. Oikeasti on vain kysymyksiä, joiden kanssa painin edelleen. Miksi (voimakas) tunteminen on noloa, hävettävää ja piiloteltavaa, jopa tukahdutettavaa? Nauraa me saamme, itkeä emme. Raivota myös, tietysti. Oi tuota tragedian pääkallonaurua, jonka taakse voi naamioitua. Itkun lisäksi heikkous, paha mieli ja voimattomuus on hävettävää, puhumattakaan ihastumisista vähemmän suotuisiin kohteisiin ja muista vastaavista tunnetiloista. Eiväthän ne ole keneltäkään pois, niin kauan kun vaatimuksia ei ole. Sehän on elämistä, itsessään.

Tunteet eivät ole mustesuihkutulostimen väripatruunasäiliö. Ne eivät kulu loppuun käyttämällä. Ne eivät myöskään ole yksisuuntainen kaista, jossa voi kulkea vain yhteen huolella valittuun suuntaan. Ne eivät lukitse pois muiden asioiden ja tunteiden kokemista, eivätkä järkevillä ihmisillä edes tuloksellista toimimista. Ihminen on laumaeläin, ja vapaaehtoinen sosiaalinen toiminta perustuu yllättävän suurelta osin peilisoluihin ja myötätunnon kykyyn. Energia liikkuu vapaasti niin kauan, kun sitä ei tukahduteta. Esimerkiksi teatterilla on puhuttu siitä, miten roolihahmojen työstäminen vaikuttaa siviilissä – ja sitähän se tismalleen on: kehomuistoja, niiden kaivamista ja käsittelyä. Tanssi-ihmisenä on ehkä helppo huudella kehon ja mielen yhteydestä ja siitä, missä ja miten mikäkin tunnetila fyysisesti tuntuu, mutta haluan uskoa tämänkaltaisen yhteyden hahmottamisen olevan mahdollista kenelle tahansa (työstämisen määrän toki vaihdellessa). Ensimmäisenä voi aloittaa vaikka siitä hengittämisestä, josta pari kirjoitusta sitten puhuin. Taidan muuten aloittaa itsekin.

Miten olisi: Hymyillään, nauretaan, ihastutaan, itketään, liikututaan, surraan, ollaan elossa ja näkyvissä; häpeämättä, kutistumatta, vaatimatta.
Tämä taitaa olla jonkinlainen kevätmanifestini.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Aavistus renessanssikeväästä, osa 2


Paljon on puhuttu viime aikoina kiitollisuudesta hetkille ja hetkistä, hyväksyvästä läsnolosta, itsensä rakastamisesta ja tasapainoisesta elämästä.

Ymmärsin vihdoin, mikä niinkutsutussa selfhelpissä ja hyväksyvää läsnäoloa hakevissa meditaatioissa on tökkinyt ja ollut vialla omalla kohdallani. Kun urheilussa käytetään henkistä valmennusta, jossa käydään suoritusta läpi omassa mielessä, pitää hakea täydellinen, paras mahdollinen suoritus, jossa viimeinen sana on positiivinen: Onnistun. Ei koskaan saa sanoa: En voi epäonnistua.

Koska silloin epäonnistua on viimeinen sana, joka jää kytemään. Samalla tavalla itse olen vastakkaisten magneettien tavoin hylkinyt itsensähyväksymisopetuksia, joissa kehotetaan tunnistamaan puutteet ja virheet ja inhimillisyydet ja pitämään itsestään niistä huolimatta (ja niiden kanssa, jos hyvin käy). Siinä se vika on: kaikesta hyväätarkoittamisesta huolimatta käytännössä keskittyä keskeneräisyyteen ja viallisuuteen, olkoon se kuinka inhimillistä hyvänsä.

(Edit 4.3. Tämä on siis oma subjektiivinen, ei yleistotuudellinen, kokemukseni hyväksymis-sanasta ja -harjotteista.)

Luin tämän kulovalkean tavoin leviävän tekstin ja lävitseni kulki kliseinen oivalluksen humahdus kolmessa aallossa. Ensimmäisenä ymmärsin sen, mikä omassa, ja mahdollisesti joidenkuiden muidenkin, suhtautumisessani ja toiminnassani on ollut pielessä (jälleen yksi hurmaava paradoksi). Toisena ymmärsin, mitä kohti oikeasti tulee pyrkiä. Ja kolmantena ymmärsin, miten se voi tapahtua.

Rakastamalla. Ei vikoineen, virheineen ja inhimillisine puutteineen, vaan ainoastaan rakastamalla. Itseään ja toisia. Tästä tuli mieleeni Virkkala-Lohjan bussissa kohtaamani 75-vuotias mummo, joka iloisesti hihitellen jutteli kaverilleen olevansa vähän tämmöinen villi, joka puhelee kaikenlaista, "mutta en mää tykkää kenestäkkään pahhaa selän takana puhua, kyl kaikil' o omat hyvät puolensa ja vikansa, niin se on."

Miksi keskittyä virheiden kanssa elämiseen ja niistä kasvamiseen, kun voi keskittyä valossa ja lämmössä olemiseen? Siihen, että kaikissa on hyvää jota kasvattaa, ja siinä voi levätä. Valon lisääntyessä pimeys vähenee itsestään.


P.s. Kiitos Sinulle, joka sanoit minullekin aikoinaan, että maailmankaikkeus ei tunne oikeudenmukaisuutta, vaan ainoastaan rakkautta. Tämän lauseen käsittäminen vei pitkään. Otin nyt vapauden käsittää sen ylläolevalla tavalla.

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Kaikista vaikein


Tanssitunneilla kohtaa parhaat totuudet mistä tahansa. Ihan totta. Tämän päivän rehellisin palaute koskien opiskelijoiden itse laatimia fraaseja ja niistä tehtyä yhdistelmää:
"Se on niin tylsä. Tasainen mössö."

Käsi ylös, joka ensimmäisenä arvaa, mikä puuttui.

Hengitys.

Olen saanut opetettua tunneilla jalanojennuksia, kylkien pidennystä, koontoa, isolaatiota, kehon rotaatiota ja rullausta, mutta on yksi asia, josta saa muistuttaa joka ikinen kerta ja se silti unohtuu. Se hengitys. Välillä myös itseltäni, kuten tänään.

Viime aikoina olen ollut tavanomaista enemmän tekemisissä näyttämötaideprojektien kanssa. Joka ikiseen niistä pätee sama sääntö: hengittämällä saa syvyyttä ja dynamiikkaa sekä läsnäoloa hetkeen. Hengittämisellä saa itsensä nostettua lattialta vielä kerran, vaikka keho huutaa EN ALA ENÄÄ. Miten meidät hengissä pitävään asiaan voidaan kiinnittää niin onnettoman vähän huomiota?

Puhetyöläisille, näyttelijöille, urheilijoille, tanssijoille ja muille vastaaville kyseinen toiminto on likipitäen elinehto. Sen lisäksi siitä saattaa olla yllättävää hyötyä ihan missä tahansa tilanteessa. Yksi ystäväni muistuttaa aina panikoidessani (yleensä henkisesti) minua kiinnittämään huomiota palleaan ja keskittämään syvän hengityksen sinne. Fyysinen (ja välillä jopa se henkinen) jännityskramppi vähenee huomaamatta, itsestään. Nykytanssisarja tänään muuttui eläväksi, kiinnostavammaksi liikkeeksi heti, kun lisäsin hengityksen. Muistan tanssikoulutukseni aikana arkailleeni tolkuttoman pitkään kuuluvaa hengitystä - en minä voi, kaikki kuulevat!

Anteeksi mitä? Että kaikki ajattelisivat: Täh, mitä toi tekee? No, se hengittää. Oho.
Nykyisin puuskutan huomaamattomasti kuin höyryveturi etenkin opetustilanteissa, jos haluan oppilaiden hoksaavan mistä on kyse. Hengitys sisään ja kurkota ulos, hengitys ulos ja pehmennä tai työnnä aksenttina. Hengitä ja rytmitä. Hengitä koko kehon laajuudelle ja siitä ulos. Hengitä puhetta, kehon ääntä ja painoa.

Ja oliko kukaan koskaan ajatellut, kuinka paljon hengityksellä (ja hengittämättömyydellä) vaikuttaa tahtomattaan myös non-verbaaliseen viestintäänsä?

Hengittämään siitä, hiiop. Nyt on sitäpaitsi ihana kevätsää ja ulkona maan tuoksu. Hengitä tätä hetkeä, itseesi. Hengitä itseäsi ulos.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Mörön kasvatusoppaasta


(Tekstintuotto seisoo – kunnes tulee pahin tenttiinlukuruuhka. En nähtävästi vieläkään ole niitä ihmisiä, joiden koti kiiltää tenttien lähestyessä.)

Kuinkahan moni mahtaa tunnistaa itsessään tai toisissaan tyhmentävän regression jonkun toisen ihmisen tai asian näennäisestä vaikutuksesta? Sen, että pääosin on jo kasvanut järkeväksi ja analyyttisen viisaaksi olennoksi, kunnes tulee jokin tekijä tai impulssi, joka astuu järjen paikalle muuttaen käytöstä ja suhtautumista likipitäen naurettavaksi tai vähintään ulkokohtaisen irrationaaliseksi? Yleisimmin tällainen taitaa toteutua vanhempien luona kyläillessä ja vastaavissa kohtaamisissa.

On jo tarpeeksi hankalaa, kun se sama ihminen tai asia, joka on vammauttanut tunnejärkeä aiemmassa elämässä tekee sitä edelleen, mutta vielä tuskallisempaa on se, jos vahingollisen impulssin tässä hetkessä luokin joku tai jokin ihan satunnainen toinen. Että itse tahtomattaan reagoi samalla tavalla kuin silloin joskus, ilman että nykyhetkessä kukaan tai mikään antaisi sille todellista aihetta.
Paitsi oma mieli. Tuo manipuloiva, mielistelyä odottava, arpeutunut elin.

Toisin sanoen: ennen kuin ehtii syyttää tai syyllistää itsensä ulkopuolella olevaa viatonta tekijää asiattomasta tai alentavasta käytöksestä, kohtelusta ja suhtautumisesta, on kaikkien eduksi paikallaan tarkistaa vielä kerran, menikö se asia sittenkään niin. Aikalisä ja takaisinkelaus.

Puhuimme sisäpiirissä hiljan myös ajatusmöröistä (sopivasti ystävänpäivänä). Siitä, miten todellisuus jälleen kerran luodaan ihan itse. Sopiva sekoitus pelkoa, armottomuutta, liiallista itsetiedostamista ja ennakkoluuloja ja uusi mörköluola on valmis. Se, jonne voi mennä murjottamaan ja piehtaroimaan itsesäälissä. Se on juuri se mörkö, joka kuiskii korvaan miten kömpelö ja ujo tai äänekäs ja omituinen sitä oikein osaakaan olla, ja kuinka toiset ihmiset yhä edelleen käyttäytyvät ja suhtautuvat kurjasti. Se mörkö, joka saa ihmisen toimimaan tietyllä tavalla ilman, että kukaan toinen siihen – etenkään enää – antaisi aihetta. Kuka pystyy olemaan kepeä ja ketterä, jos mörkö huutaa koko ajan korvaan moittien ja muistuttaen kömpelyydestä ja ujoudesta?

Muistimanipulaatio on ihmeellinen asia, ja sopiva itsetiedottomuus ihmeellinen lahja. Ollaan armollisia kaikille; itsellemme ja toisille.

Paitsi sille mörölle. Se saa jo mennä.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

'Be as vulnerable as you can be'

Hollannissa, tanssiakatemiassa, Cunningham-opettajani treenautti meillä koreografianpätkää, ja kolmessa ryhmässä tehdessämme hän ohjeisti ainoastaan: "Be... as vulnerable as... You can be", painottaen loppua, can be. Se lause palaa kerta toisensa jälkeen mieleeni, hänen äänellään ja äänenpainollaan. Miksei suomen kielessä ole yhtä upeaa ja kaunista sanaa, kuin englannin vulnerable?

Olen viime aikoina tanssin palaamisen lisäksi ihastunut täysin teatteriin, ja huomaan lämpeneväni myös musiikille uudella tavalla. Ensin ajattelin, että elokuvat ovat proosaa ja teatteri siinä suhteessa lyriikkaa, mutta ei se ihan niinkään mene (symbolisella kerronnan tasolla kyllä): teatterin viehätys ja voima on juuri se sama, kuin tuossa lauseessa. Be as vulnerable as you can be. Heittää sielunsa siihen, kaikkien nähtäväksi ja kuultavaksi, kaivaa oma sisinpänsä nurin ja paiskata esiin. Olla täydellisesti juuri siinä hetkessä, kaikkinensa. Se ei tallennu millään muotoa. Esityksen voi tallentaa ja näyttää myöhemmin, mutta kuka tahansa, joka on koskaan katsonut esittäviä taiteita, tietää että se hädintuskin on edes sama laji. Myös musiikkiin, lauluun ja tanssiin voi vangita juuri sen saman hetken luonteen, joka iskee läpi. Tähän aion pyrkiä ensi kesän teoksen esitysryhmäni kanssa.

Vaara ja viehätys on juuri siinä, auki olemisessa, molempiin suuntiin. Itselleen ja muille. Tulla vahvemmaksi ja suuremmaksi, koska ei ole mitään, mitä pitäisi suojella ja verhota. Ei se koske pelkästään esittäviä taiteita, vaan koko olemista, ei tosin ihan kaikissa tilanteissa. Kukin vaistonsa mukaan.

Be as vulnerable as you can be.

P.s. Tunnen edelleen suurta kiitollisuutta hollantilaisia tanssinopettajiani kohtaan. Ja muitakin ihmisiä, niitä kaikkia, jotka opettavat ja ovat opettaneet minulle tätä.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Päivänseisaus

"--Hän sanoi ohimennen, että ihmisiä ohjaa sama viestinnän malli kuin hevosia. Paitsi että ihmisellä on kaksi impulssia, joista valita, kun häntä vastaan tulee jokin outo ja pelottava. Kohdata outo tai paeta. Suurin osa villeistä eläimistä on suhteessa ihmisiin pakenijoita ja se vahvistaa ihmisen halua ajaa takaa ja hyökätä. Siksi Montyn [Monty Roberts: The man who listens to horses] isä hyökkäsi hevosten kimppuun kohdellen niitä kuin saaliseläimiä, vaikka niistä oli tarkoitus tehdä yhteistyökumppaneita.

Ja siksi me muut, minä ajattelin lukiessani, käytämme vihan ja väkivallan koodia pitääksemme lähellämme ne, joiden tahdomme rakastavan meitä."

- Virpi Hämeen-Anttila: Päivänseisaus (2009)

torstai 16. tammikuuta 2014

Seuraavalla kerralla sitten


Alkuun toinen viikon kirjavinkeistä: Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus (Ensimmäinen, jota tosin en ole maininnut, oli Eeva-Kaarina Arosen Maria Renforsin totuus). Hämeen-Anttilan tarinallinen taso aaltoilee hänen tuotannossaan jonkin verran, mutta tämän teoksen kieli on yhtäaikaisesti kuin helmeilevää proosarunoa ja iloittelevaa konserttoa. Kyseessä voi olla tietoinen valinta, sillä romaanin aihepiiri ja tarinalinja noudattavat juuri näitä teemoja.

Intro oli taas lähteä käsistä. Joka tapauksessa, aiemmin päivällä mietin sanontaa "seuraavalla kerralla sitten", ja tulin siihen tulokseen, että koska "seuraavaa kertaa" ei tule, on parempi tehdä haluamansa juuri siten, kuin haluaa, juuri nyt. Ilman vähättelyä, ujostelua ja noloutta. Mitä nekin taas ajattelee?! Intro ja Päivänseisaus liittyvät tähän siten, että kyseisen romaanin kohdalla ihmettelen liki monttu auki, miten kukaan osaa kirjoittaa niin hyvin. Äsken keksin mahdollisen vastauksen: siksi, koska nyt, ei "seuraavalla kerralla sitten". Siksi, koska ei jumita kohtaan Mitä nekin taas ajattelee. Avain tähän ketjuun tuli romaanihenkilön puhuessa synestesiataipumuksestaan; nähdä äänet väreinä. Synestesiahan on eräänlainen autistinen taipumus, ja koska autismi totisesti menee lokeroon Mitä nekin ajattelee, sitä ei helpolla mainitse. Romaanikaan ei suoraan mainitse. Mutta vaikka kyseessä ovat fiktiiviset henkilöt, kierosti ihailin sitä avointa tapaa, jolla romaanin muusikko tästä ominaisuudestaan puhui. Ja muuttui mielenkiintoisemmaksi.

Liittyen sekä kaikkeen ylläolevaan poukkoilevaan ajatusketjuun että viime aikojen tapahtumiin ja ihmisiin, alan kallistumaan kunnon taiteilijahipin tavoin sille kannalle, että päästäkseen erinomaiseen lopputulokseen keskinkertaisen sijasta, on uskallettava. Nyt. Tavalliset* ihmiset tekevät tavallisia asioita, epätavalliset epätavallisia. Kummat jäävät mieleen? Kummat sykähdyttävät enemmän? En olisi lähdössä juoksemaan alasti lumikengät jalassa ympäri liikenneympyrää taiteen nimissä, mutta silti ensimmäisenä voinee tekemänsä teoksen (oli se sitten millä kentällä ja aihealueella tahansa) kohdalla ohittaa sen Mitä nekin ajattelee:n. Ja myös sen, että nyt en jaksa tai viitsi, seuraavalla kerralla sitten.

Kaikki te taiteilijuuteen taipuvaiset ihanat tuttavani (ja kuka tahansa muu), muistakaa uskaltaa puhua ääneen. Tehkää näkyvästi. Ja tehkää se nyt, koska ihminen ei astu kahdesti samaan virtaan. Tekemättä ei kehity. Venyttämättä rajoja ne eivät laajene.


P.s. Ehkä kohta uskallan kokeilla sitä vesivärimaalausta. Sairaslomalla vähän ahdistaa, miten paljon aikaa saa hukattua.
P.p.s. *En oikeastaan usko, että tavallista on olemassakaan. On vain enemmän (ja vähemmän) totuttuja konventioita.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Yön kasvot


Se hallitsematon, kontrollin ulottumattomissa oleva kuun, tähtien ja keinovalojen ajanjakso, joka valelee tajunnan vaihtoehtoisilla kuvilla. Kun ihminen kadottaa osan ihmisyydestänsä. Siinä kun he taistelivat kahden välimaastossa, aamukolmen hetki oli pahin – ihmisyys kuoli, eläimen himo otti vallan, kaikki kontrolli ja sivistys katosivat yhdellä kellon lyömällä.

Lukiessani aineistoja syventäviin opintoihin huomasin joko olevani kovin kiintynyt yöaikaiseen mystiikkaan, tai vaihtoehtoisesti vain hitusen ajattelematon. Nämä luettavat tarinat ovat alitajunnan juhlaa. Meillä on myös olemassa tuttu sanonta "kuin yö ja päivä", eikä kyse taida olla pelkästä auringon ja kuun suhteesta, vaan myös kaikesta siitä, mitä yöhön kytketään. Yön kentät ovat laajat: saalistavien petojen, legendojen vainajien henkien, muiden yliluonnollisten olentojen; se on ihminen heikoimmillaan, kosketukselle ja rakkaudelle herkistetyt aistit, röyhkeys ja himo, mielipuolisuuden pelko, juopuneisuus, yksinäisyys, rehelliset unikuvat, sumuinen vaellus, kylmyys.

Valon puute.

Mitä päivästä kerrotaan? Päivänvalo tekee järkeväksi ja harkitsevaksi. Ensimmäisenä itselleni tuli äsken sanaa tunnustellessani mieleen kesäkuvia valkoisista, päivänpaisteessa kuivuvista ja valkaistuvista lakanoista liehumassa puutarhassa, vihreä ylikasvanut nurmikko, kevyissä mekoissa kirmaavat ihmisolennot, hymyt, nauru ja helppous. Viime aikoina päivät tosin olivat pitkään harmaata massaa, jossa mikään ei liikkunut itse, oma-aloitteisesti. Tällä hetkellä päivät ovat pysähtyneen kuulaita, lumikimalteisia, pakkasesta huuruavia ja oi, kirkkaita.

Yön olemus vaihtuu yhtä lailla vuodenajan mukaan, kuin päivänkin. Ja sitten kuitenkin – yön olemus on aina kaukana, elävän ihmisen sormenpäissä, varoen koskettamasta. Ja vaihtuen yhtä lailla sen mukaan, missä yötä viettää. 

Mutta mistä pohjimmiltaan syntyy yön ikiaikainen toinen maailma?

lauantai 4. tammikuuta 2014

Jos elämä antaa sinulle sitruunan, se antaa sinulle sitruunan eikä omenaa


Aiheesta on ennenkin kirjoitettu täällä ja toisaalla, mutta kävin sen verran erinomaisen keskustelun eräänlaisen henkisen mustan aukon teoriasta, että siitä tuli vahingossa jälleen ajankohtainen.

Ihmismieli näkee paradoksaalisesti selvimmin sen, mitä ei ole. Sen mitä juuri itseltä puuttuu ja sen mitä kaipaa ja tarvitsee syystä tai toisesta kipeimmin. Kaikki se mitä sen sijaan on ja saadaan, jää imaistuksi siihen puuttuvan asian mustaan aukkoon. Kun minulle ei ole TÄTÄ, minulla ei ole mitään. Kaikki katoaa. Se mystinen TÄMÄ voi olla mitä tahansa harrastuksista tai työtehtävistä ystävyys- ja parisuhteisiin. Edellämainittujen kohdalla asia on helpompi käsitellä ihan tietoisella tasolla järkeväksi – keskittyä huomaamaan ja huomioimaan kaikki ne asiat, joita jo on: muiden osa-alueiden osaaminen, muiden tehtävien (o)saaminen ja suorittaminen, ja ihan vaikka parempi mieli, kehittyminen ja edistyminen toisessa asiassa.

Ihmissuhteissa sen sijaan astutaan niin primitiiviselle psyyken alueelle, ettei se musta aukko ole yhtä helposti järkeiltävissä pois. Sen voi järkeillä pois, ja se palaa silti, käytännössä itsetahdottomana automaationa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että jossain vaiheessa elinkaarta se primitiivinen tarve tai halu on jäänyt täyttämättä eikä sitä itse osata tai kyetä paikkaamaan, jolloin taakka siitä siirtyy kumppaneiden (ystävät tai puoliso) niskaan: miksi sinäkään et anna minulle TÄTÄ. Miksi en sinultakaan saa mitään. Reaktio on hämmentävän alkukantainen ja kaikennielevä. Useat parisuhdeneuvojat ja psykologit ovat myös muistaakseni maininneet asian: kun ei vaadi tai odota toista täyttämään omaa mustaa aukkoaan, on paljon helpompi nähdä keveyttä ja se, mitä kaikkea toiselta pyytämättäänkin saa. 

Huonot uutiset: sitä TÄMÄN mustaa aukkoa ei kukaan tule koskaan täyttämään, se on jokaisen täytettävä itse. Hyvät uutiset: se on mahdollista, vaikka vaatiikin toistuvaa, jatkuvaa työstämistä ja hemmetisti kärsivällisyyttä.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Vieraiden aistein


Jossain vaiheessa vuoden ensimmäisen päivän iltaa päässäni jankkasi erään musiikkikappaleen loppulause Compassion is the answer, ja koska olen minä, mietin saisiko siitä yhden vuoden teemoiksi. Ehkä paras tapa tähän tavoitteeseen pääsemiseen on hakeutua sellaiseen seuraan, josta ei edes kuvittelisi löytävänsä mitään uutta, hienoa tai vaihtoehtoista.

Itselleni ensimmäinen tiedostettu vierasosuus olivat ystävieni 3- ja 5-vuotiaat lapset. Niin, minulle (luulin aina olevani epälapsi-ihminen, piti nähtävästi vain löytää se oma tapa olla). Uudenvuodenaattoiltana kapusin yläkertaan lastenhuoneen sohvalle katsomaan ikkunasta ilotulituksia, ja koin jonkinlaisen mystisen takauman Astrid Lindgrenin tarinoihin, tai sellaiseen maisemaan, jollainen niissä ehkä olisi voinut olla. Ylhäältä nähtyjä harjakattoisia omakotitaloja, lyhtyjä ja kynttilöitä täplittämässä naapuripihoja pimeässä, alkuillan raketteja taivaalla, jännitystä siitä missä posahtaa seuraavaksi. Jotain siitä lasten vilpittömästä ja puhtaasta innosta ja ilosta tarttui väkisinkin. Olin hetken yksi heistä.

(Yritin samaa innostuksen löytämistä vesivärimaalaamisen kanssa, mutta ainakaan vielä en saanut itseäni tarpeeksi vapaaksi. Tavoitteita täytyy olla?)

Pienet ihmiset eivät suinkaan ole ainoa tapa nähdä uudesta vinkkelistä asioita, vaan kuka tai mikä tahansa omien ominaisuuksien ja käsitysten ulkopuolella oleva toimii. En varsinaisesti voi sanoa ymmärtäväni puhetta siitä, että kaivataan "omanlaista seuraa" jotakuinkin ainoana mahdollisena – jotta olisi jotain puhuttavaa, josta itsekin tietää jotain. Hyvänen aika, aiheethan loppuvat kesken, jos mistään ei tule mitään uutta kimmoketta. Kaikkea voi ymmärtää, jos kiinnostaa tarpeeksi ja haluaa kysyä silloin kun ei ymmärrä. (Toisaalta ihan kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää.)

Mitään täsmällistä tavoitetta myötätunnon ja uuden näkökulman saamiseksi ei ehkä kannata ottaa, sillä silloin siitä tulee vain yksi turha rasite lisää. Pikemminkin kannattaa mennä mukaan silloin, kun mahdollisuus tarjoutuu. Sellainen pitää tosin ensin itse haluta havaita.