sunnuntai 26. tammikuuta 2014

'Be as vulnerable as you can be'

Hollannissa, tanssiakatemiassa, Cunningham-opettajani treenautti meillä koreografianpätkää, ja kolmessa ryhmässä tehdessämme hän ohjeisti ainoastaan: "Be... as vulnerable as... You can be", painottaen loppua, can be. Se lause palaa kerta toisensa jälkeen mieleeni, hänen äänellään ja äänenpainollaan. Miksei suomen kielessä ole yhtä upeaa ja kaunista sanaa, kuin englannin vulnerable?

Olen viime aikoina tanssin palaamisen lisäksi ihastunut täysin teatteriin, ja huomaan lämpeneväni myös musiikille uudella tavalla. Ensin ajattelin, että elokuvat ovat proosaa ja teatteri siinä suhteessa lyriikkaa, mutta ei se ihan niinkään mene (symbolisella kerronnan tasolla kyllä): teatterin viehätys ja voima on juuri se sama, kuin tuossa lauseessa. Be as vulnerable as you can be. Heittää sielunsa siihen, kaikkien nähtäväksi ja kuultavaksi, kaivaa oma sisinpänsä nurin ja paiskata esiin. Olla täydellisesti juuri siinä hetkessä, kaikkinensa. Se ei tallennu millään muotoa. Esityksen voi tallentaa ja näyttää myöhemmin, mutta kuka tahansa, joka on koskaan katsonut esittäviä taiteita, tietää että se hädintuskin on edes sama laji. Myös musiikkiin, lauluun ja tanssiin voi vangita juuri sen saman hetken luonteen, joka iskee läpi. Tähän aion pyrkiä ensi kesän teoksen esitysryhmäni kanssa.

Vaara ja viehätys on juuri siinä, auki olemisessa, molempiin suuntiin. Itselleen ja muille. Tulla vahvemmaksi ja suuremmaksi, koska ei ole mitään, mitä pitäisi suojella ja verhota. Ei se koske pelkästään esittäviä taiteita, vaan koko olemista, ei tosin ihan kaikissa tilanteissa. Kukin vaistonsa mukaan.

Be as vulnerable as you can be.

P.s. Tunnen edelleen suurta kiitollisuutta hollantilaisia tanssinopettajiani kohtaan. Ja muitakin ihmisiä, niitä kaikkia, jotka opettavat ja ovat opettaneet minulle tätä.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Päivänseisaus

"--Hän sanoi ohimennen, että ihmisiä ohjaa sama viestinnän malli kuin hevosia. Paitsi että ihmisellä on kaksi impulssia, joista valita, kun häntä vastaan tulee jokin outo ja pelottava. Kohdata outo tai paeta. Suurin osa villeistä eläimistä on suhteessa ihmisiin pakenijoita ja se vahvistaa ihmisen halua ajaa takaa ja hyökätä. Siksi Montyn [Monty Roberts: The man who listens to horses] isä hyökkäsi hevosten kimppuun kohdellen niitä kuin saaliseläimiä, vaikka niistä oli tarkoitus tehdä yhteistyökumppaneita.

Ja siksi me muut, minä ajattelin lukiessani, käytämme vihan ja väkivallan koodia pitääksemme lähellämme ne, joiden tahdomme rakastavan meitä."

- Virpi Hämeen-Anttila: Päivänseisaus (2009)

torstai 16. tammikuuta 2014

Seuraavalla kerralla sitten


Alkuun toinen viikon kirjavinkeistä: Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus (Ensimmäinen, jota tosin en ole maininnut, oli Eeva-Kaarina Arosen Maria Renforsin totuus). Hämeen-Anttilan tarinallinen taso aaltoilee hänen tuotannossaan jonkin verran, mutta tämän teoksen kieli on yhtäaikaisesti kuin helmeilevää proosarunoa ja iloittelevaa konserttoa. Kyseessä voi olla tietoinen valinta, sillä romaanin aihepiiri ja tarinalinja noudattavat juuri näitä teemoja.

Intro oli taas lähteä käsistä. Joka tapauksessa, aiemmin päivällä mietin sanontaa "seuraavalla kerralla sitten", ja tulin siihen tulokseen, että koska "seuraavaa kertaa" ei tule, on parempi tehdä haluamansa juuri siten, kuin haluaa, juuri nyt. Ilman vähättelyä, ujostelua ja noloutta. Mitä nekin taas ajattelee?! Intro ja Päivänseisaus liittyvät tähän siten, että kyseisen romaanin kohdalla ihmettelen liki monttu auki, miten kukaan osaa kirjoittaa niin hyvin. Äsken keksin mahdollisen vastauksen: siksi, koska nyt, ei "seuraavalla kerralla sitten". Siksi, koska ei jumita kohtaan Mitä nekin taas ajattelee. Avain tähän ketjuun tuli romaanihenkilön puhuessa synestesiataipumuksestaan; nähdä äänet väreinä. Synestesiahan on eräänlainen autistinen taipumus, ja koska autismi totisesti menee lokeroon Mitä nekin ajattelee, sitä ei helpolla mainitse. Romaanikaan ei suoraan mainitse. Mutta vaikka kyseessä ovat fiktiiviset henkilöt, kierosti ihailin sitä avointa tapaa, jolla romaanin muusikko tästä ominaisuudestaan puhui. Ja muuttui mielenkiintoisemmaksi.

Liittyen sekä kaikkeen ylläolevaan poukkoilevaan ajatusketjuun että viime aikojen tapahtumiin ja ihmisiin, alan kallistumaan kunnon taiteilijahipin tavoin sille kannalle, että päästäkseen erinomaiseen lopputulokseen keskinkertaisen sijasta, on uskallettava. Nyt. Tavalliset* ihmiset tekevät tavallisia asioita, epätavalliset epätavallisia. Kummat jäävät mieleen? Kummat sykähdyttävät enemmän? En olisi lähdössä juoksemaan alasti lumikengät jalassa ympäri liikenneympyrää taiteen nimissä, mutta silti ensimmäisenä voinee tekemänsä teoksen (oli se sitten millä kentällä ja aihealueella tahansa) kohdalla ohittaa sen Mitä nekin ajattelee:n. Ja myös sen, että nyt en jaksa tai viitsi, seuraavalla kerralla sitten.

Kaikki te taiteilijuuteen taipuvaiset ihanat tuttavani (ja kuka tahansa muu), muistakaa uskaltaa puhua ääneen. Tehkää näkyvästi. Ja tehkää se nyt, koska ihminen ei astu kahdesti samaan virtaan. Tekemättä ei kehity. Venyttämättä rajoja ne eivät laajene.


P.s. Ehkä kohta uskallan kokeilla sitä vesivärimaalausta. Sairaslomalla vähän ahdistaa, miten paljon aikaa saa hukattua.
P.p.s. *En oikeastaan usko, että tavallista on olemassakaan. On vain enemmän (ja vähemmän) totuttuja konventioita.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Yön kasvot


Se hallitsematon, kontrollin ulottumattomissa oleva kuun, tähtien ja keinovalojen ajanjakso, joka valelee tajunnan vaihtoehtoisilla kuvilla. Kun ihminen kadottaa osan ihmisyydestänsä. Siinä kun he taistelivat kahden välimaastossa, aamukolmen hetki oli pahin – ihmisyys kuoli, eläimen himo otti vallan, kaikki kontrolli ja sivistys katosivat yhdellä kellon lyömällä.

Lukiessani aineistoja syventäviin opintoihin huomasin joko olevani kovin kiintynyt yöaikaiseen mystiikkaan, tai vaihtoehtoisesti vain hitusen ajattelematon. Nämä luettavat tarinat ovat alitajunnan juhlaa. Meillä on myös olemassa tuttu sanonta "kuin yö ja päivä", eikä kyse taida olla pelkästä auringon ja kuun suhteesta, vaan myös kaikesta siitä, mitä yöhön kytketään. Yön kentät ovat laajat: saalistavien petojen, legendojen vainajien henkien, muiden yliluonnollisten olentojen; se on ihminen heikoimmillaan, kosketukselle ja rakkaudelle herkistetyt aistit, röyhkeys ja himo, mielipuolisuuden pelko, juopuneisuus, yksinäisyys, rehelliset unikuvat, sumuinen vaellus, kylmyys.

Valon puute.

Mitä päivästä kerrotaan? Päivänvalo tekee järkeväksi ja harkitsevaksi. Ensimmäisenä itselleni tuli äsken sanaa tunnustellessani mieleen kesäkuvia valkoisista, päivänpaisteessa kuivuvista ja valkaistuvista lakanoista liehumassa puutarhassa, vihreä ylikasvanut nurmikko, kevyissä mekoissa kirmaavat ihmisolennot, hymyt, nauru ja helppous. Viime aikoina päivät tosin olivat pitkään harmaata massaa, jossa mikään ei liikkunut itse, oma-aloitteisesti. Tällä hetkellä päivät ovat pysähtyneen kuulaita, lumikimalteisia, pakkasesta huuruavia ja oi, kirkkaita.

Yön olemus vaihtuu yhtä lailla vuodenajan mukaan, kuin päivänkin. Ja sitten kuitenkin – yön olemus on aina kaukana, elävän ihmisen sormenpäissä, varoen koskettamasta. Ja vaihtuen yhtä lailla sen mukaan, missä yötä viettää. 

Mutta mistä pohjimmiltaan syntyy yön ikiaikainen toinen maailma?

lauantai 4. tammikuuta 2014

Jos elämä antaa sinulle sitruunan, se antaa sinulle sitruunan eikä omenaa


Aiheesta on ennenkin kirjoitettu täällä ja toisaalla, mutta kävin sen verran erinomaisen keskustelun eräänlaisen henkisen mustan aukon teoriasta, että siitä tuli vahingossa jälleen ajankohtainen.

Ihmismieli näkee paradoksaalisesti selvimmin sen, mitä ei ole. Sen mitä juuri itseltä puuttuu ja sen mitä kaipaa ja tarvitsee syystä tai toisesta kipeimmin. Kaikki se mitä sen sijaan on ja saadaan, jää imaistuksi siihen puuttuvan asian mustaan aukkoon. Kun minulle ei ole TÄTÄ, minulla ei ole mitään. Kaikki katoaa. Se mystinen TÄMÄ voi olla mitä tahansa harrastuksista tai työtehtävistä ystävyys- ja parisuhteisiin. Edellämainittujen kohdalla asia on helpompi käsitellä ihan tietoisella tasolla järkeväksi – keskittyä huomaamaan ja huomioimaan kaikki ne asiat, joita jo on: muiden osa-alueiden osaaminen, muiden tehtävien (o)saaminen ja suorittaminen, ja ihan vaikka parempi mieli, kehittyminen ja edistyminen toisessa asiassa.

Ihmissuhteissa sen sijaan astutaan niin primitiiviselle psyyken alueelle, ettei se musta aukko ole yhtä helposti järkeiltävissä pois. Sen voi järkeillä pois, ja se palaa silti, käytännössä itsetahdottomana automaationa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että jossain vaiheessa elinkaarta se primitiivinen tarve tai halu on jäänyt täyttämättä eikä sitä itse osata tai kyetä paikkaamaan, jolloin taakka siitä siirtyy kumppaneiden (ystävät tai puoliso) niskaan: miksi sinäkään et anna minulle TÄTÄ. Miksi en sinultakaan saa mitään. Reaktio on hämmentävän alkukantainen ja kaikennielevä. Useat parisuhdeneuvojat ja psykologit ovat myös muistaakseni maininneet asian: kun ei vaadi tai odota toista täyttämään omaa mustaa aukkoaan, on paljon helpompi nähdä keveyttä ja se, mitä kaikkea toiselta pyytämättäänkin saa. 

Huonot uutiset: sitä TÄMÄN mustaa aukkoa ei kukaan tule koskaan täyttämään, se on jokaisen täytettävä itse. Hyvät uutiset: se on mahdollista, vaikka vaatiikin toistuvaa, jatkuvaa työstämistä ja hemmetisti kärsivällisyyttä.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Vieraiden aistein


Jossain vaiheessa vuoden ensimmäisen päivän iltaa päässäni jankkasi erään musiikkikappaleen loppulause Compassion is the answer, ja koska olen minä, mietin saisiko siitä yhden vuoden teemoiksi. Ehkä paras tapa tähän tavoitteeseen pääsemiseen on hakeutua sellaiseen seuraan, josta ei edes kuvittelisi löytävänsä mitään uutta, hienoa tai vaihtoehtoista.

Itselleni ensimmäinen tiedostettu vierasosuus olivat ystävieni 3- ja 5-vuotiaat lapset. Niin, minulle (luulin aina olevani epälapsi-ihminen, piti nähtävästi vain löytää se oma tapa olla). Uudenvuodenaattoiltana kapusin yläkertaan lastenhuoneen sohvalle katsomaan ikkunasta ilotulituksia, ja koin jonkinlaisen mystisen takauman Astrid Lindgrenin tarinoihin, tai sellaiseen maisemaan, jollainen niissä ehkä olisi voinut olla. Ylhäältä nähtyjä harjakattoisia omakotitaloja, lyhtyjä ja kynttilöitä täplittämässä naapuripihoja pimeässä, alkuillan raketteja taivaalla, jännitystä siitä missä posahtaa seuraavaksi. Jotain siitä lasten vilpittömästä ja puhtaasta innosta ja ilosta tarttui väkisinkin. Olin hetken yksi heistä.

(Yritin samaa innostuksen löytämistä vesivärimaalaamisen kanssa, mutta ainakaan vielä en saanut itseäni tarpeeksi vapaaksi. Tavoitteita täytyy olla?)

Pienet ihmiset eivät suinkaan ole ainoa tapa nähdä uudesta vinkkelistä asioita, vaan kuka tai mikä tahansa omien ominaisuuksien ja käsitysten ulkopuolella oleva toimii. En varsinaisesti voi sanoa ymmärtäväni puhetta siitä, että kaivataan "omanlaista seuraa" jotakuinkin ainoana mahdollisena – jotta olisi jotain puhuttavaa, josta itsekin tietää jotain. Hyvänen aika, aiheethan loppuvat kesken, jos mistään ei tule mitään uutta kimmoketta. Kaikkea voi ymmärtää, jos kiinnostaa tarpeeksi ja haluaa kysyä silloin kun ei ymmärrä. (Toisaalta ihan kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää.)

Mitään täsmällistä tavoitetta myötätunnon ja uuden näkökulman saamiseksi ei ehkä kannata ottaa, sillä silloin siitä tulee vain yksi turha rasite lisää. Pikemminkin kannattaa mennä mukaan silloin, kun mahdollisuus tarjoutuu. Sellainen pitää tosin ensin itse haluta havaita.