keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Kaikista vaikein


Tanssitunneilla kohtaa parhaat totuudet mistä tahansa. Ihan totta. Tämän päivän rehellisin palaute koskien opiskelijoiden itse laatimia fraaseja ja niistä tehtyä yhdistelmää:
"Se on niin tylsä. Tasainen mössö."

Käsi ylös, joka ensimmäisenä arvaa, mikä puuttui.

Hengitys.

Olen saanut opetettua tunneilla jalanojennuksia, kylkien pidennystä, koontoa, isolaatiota, kehon rotaatiota ja rullausta, mutta on yksi asia, josta saa muistuttaa joka ikinen kerta ja se silti unohtuu. Se hengitys. Välillä myös itseltäni, kuten tänään.

Viime aikoina olen ollut tavanomaista enemmän tekemisissä näyttämötaideprojektien kanssa. Joka ikiseen niistä pätee sama sääntö: hengittämällä saa syvyyttä ja dynamiikkaa sekä läsnäoloa hetkeen. Hengittämisellä saa itsensä nostettua lattialta vielä kerran, vaikka keho huutaa EN ALA ENÄÄ. Miten meidät hengissä pitävään asiaan voidaan kiinnittää niin onnettoman vähän huomiota?

Puhetyöläisille, näyttelijöille, urheilijoille, tanssijoille ja muille vastaaville kyseinen toiminto on likipitäen elinehto. Sen lisäksi siitä saattaa olla yllättävää hyötyä ihan missä tahansa tilanteessa. Yksi ystäväni muistuttaa aina panikoidessani (yleensä henkisesti) minua kiinnittämään huomiota palleaan ja keskittämään syvän hengityksen sinne. Fyysinen (ja välillä jopa se henkinen) jännityskramppi vähenee huomaamatta, itsestään. Nykytanssisarja tänään muuttui eläväksi, kiinnostavammaksi liikkeeksi heti, kun lisäsin hengityksen. Muistan tanssikoulutukseni aikana arkailleeni tolkuttoman pitkään kuuluvaa hengitystä - en minä voi, kaikki kuulevat!

Anteeksi mitä? Että kaikki ajattelisivat: Täh, mitä toi tekee? No, se hengittää. Oho.
Nykyisin puuskutan huomaamattomasti kuin höyryveturi etenkin opetustilanteissa, jos haluan oppilaiden hoksaavan mistä on kyse. Hengitys sisään ja kurkota ulos, hengitys ulos ja pehmennä tai työnnä aksenttina. Hengitä ja rytmitä. Hengitä koko kehon laajuudelle ja siitä ulos. Hengitä puhetta, kehon ääntä ja painoa.

Ja oliko kukaan koskaan ajatellut, kuinka paljon hengityksellä (ja hengittämättömyydellä) vaikuttaa tahtomattaan myös non-verbaaliseen viestintäänsä?

Hengittämään siitä, hiiop. Nyt on sitäpaitsi ihana kevätsää ja ulkona maan tuoksu. Hengitä tätä hetkeä, itseesi. Hengitä itseäsi ulos.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Mörön kasvatusoppaasta


(Tekstintuotto seisoo – kunnes tulee pahin tenttiinlukuruuhka. En nähtävästi vieläkään ole niitä ihmisiä, joiden koti kiiltää tenttien lähestyessä.)

Kuinkahan moni mahtaa tunnistaa itsessään tai toisissaan tyhmentävän regression jonkun toisen ihmisen tai asian näennäisestä vaikutuksesta? Sen, että pääosin on jo kasvanut järkeväksi ja analyyttisen viisaaksi olennoksi, kunnes tulee jokin tekijä tai impulssi, joka astuu järjen paikalle muuttaen käytöstä ja suhtautumista likipitäen naurettavaksi tai vähintään ulkokohtaisen irrationaaliseksi? Yleisimmin tällainen taitaa toteutua vanhempien luona kyläillessä ja vastaavissa kohtaamisissa.

On jo tarpeeksi hankalaa, kun se sama ihminen tai asia, joka on vammauttanut tunnejärkeä aiemmassa elämässä tekee sitä edelleen, mutta vielä tuskallisempaa on se, jos vahingollisen impulssin tässä hetkessä luokin joku tai jokin ihan satunnainen toinen. Että itse tahtomattaan reagoi samalla tavalla kuin silloin joskus, ilman että nykyhetkessä kukaan tai mikään antaisi sille todellista aihetta.
Paitsi oma mieli. Tuo manipuloiva, mielistelyä odottava, arpeutunut elin.

Toisin sanoen: ennen kuin ehtii syyttää tai syyllistää itsensä ulkopuolella olevaa viatonta tekijää asiattomasta tai alentavasta käytöksestä, kohtelusta ja suhtautumisesta, on kaikkien eduksi paikallaan tarkistaa vielä kerran, menikö se asia sittenkään niin. Aikalisä ja takaisinkelaus.

Puhuimme sisäpiirissä hiljan myös ajatusmöröistä (sopivasti ystävänpäivänä). Siitä, miten todellisuus jälleen kerran luodaan ihan itse. Sopiva sekoitus pelkoa, armottomuutta, liiallista itsetiedostamista ja ennakkoluuloja ja uusi mörköluola on valmis. Se, jonne voi mennä murjottamaan ja piehtaroimaan itsesäälissä. Se on juuri se mörkö, joka kuiskii korvaan miten kömpelö ja ujo tai äänekäs ja omituinen sitä oikein osaakaan olla, ja kuinka toiset ihmiset yhä edelleen käyttäytyvät ja suhtautuvat kurjasti. Se mörkö, joka saa ihmisen toimimaan tietyllä tavalla ilman, että kukaan toinen siihen – etenkään enää – antaisi aihetta. Kuka pystyy olemaan kepeä ja ketterä, jos mörkö huutaa koko ajan korvaan moittien ja muistuttaen kömpelyydestä ja ujoudesta?

Muistimanipulaatio on ihmeellinen asia, ja sopiva itsetiedottomuus ihmeellinen lahja. Ollaan armollisia kaikille; itsellemme ja toisille.

Paitsi sille mörölle. Se saa jo mennä.