maanantai 31. maaliskuuta 2014

Monta todellisuutta

Olin jo eilen kirjoittamassa jotain ihmismielen luoduista todellisuuksista eri tilanteista ja siitä, miten olisi hyvä pyrkiä kohti itselähtöistä toimintaa luomatta reaktioita, tekoja tai seurauksia toisten puolesta jo etukäteen, mutta onneksi en ehtinyt, sillä aamun uutisvirrassa oli huolellisempi pohjustus aiheelle.* Luin eilen ohimennen Aaro Löfin pikku kolumnin, josta muutama kappale jäi päähäni kummittelemaan:
"Moni on huonosti yhteydessä tunteisiinsa ja etsii niihin syitä ulkopuolelta. Tunteisiin tutustumisessa auttaa se, että tunteille antaa tilaa. Niiden taustalla voi olla ajatuksia, joihin ei kannata uskoa. -- Jos jokin tilanne tai ihminen herättää sinussa tunteita, siitä on hyvä kertoa rehellisesti. On silti syytä muistaa, että kyseessä on oma kokemus, johon toisesta ei kannata hakea suoraan syytä."

Usein – tai toistuvasti – sanotaan, että ihan kaikkiin ajatuksiin ei kannata uskoa todellisuutena, ja että toisen ajatuksia ja tunteita ei voi päättää. Että pyrkisi siihen, ettei pureskele asioista ja mahdollisista tilanteista kauhuskenaarioita mitä jos -teemalla niin tehokkaasti, ettei uskalla tehdä tai sanoa enää mitään. Se on itse asiassa aika surullista: kuinka paljon asioita jää sanomatta ja toteuttamatta pelon vuoksi. Eikö sille ole parikin sanaa? Tukahduttaminen ja piiloutuminen. Itsensä ulkoistaminen.

*Ja miten muistaa tilanteessa kohdata ja katsoa toisen reaktioita värittämättä? Siitä en puhu sen enempää, koska Löf sanoo sen paremmin.

torstai 27. maaliskuuta 2014

27.3.2014


Talven jälkeen nousee uusi kevät, yön jälkeen herää uusi aamu.
Aurinko nousee joka päivä, vaikka sitä ei aina näe. Joka päivä.


Tänään on muuten Maailman Teatteripäivä. 

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Kehomuistoista ja hävetyistä tunteista


Tiedossa romaanipostaus. Hakekaa vaikka teetä seuraksi, hyvät ystävät.

Edellisessä kirjoituksessani kyseenalaistamissani hyväksymismeditaatioissa on muun muassa se hyvä puoli, että (osassa) niissä pyritään kohti kehollista paikannusta; missä kohtaa kehoa jokin tunnetila on ja tuntuu, ja ikään kuin tiedostamaan se, nostamaan se analyyttisen käsittelyn tasolle fyysisen tuntemuksen myötä. (Korjatkaa jos olen väärässä.)

Äitini puhuu aistimuistista; siitä, miten tietty haju, maku tai ääni voi palauttaa mieleen kauan sitten pois painettuja tunnetiloja tai muistoja. Tätä käytetään ilmeisesti mm. vanhusten ja muistisairaiden hoidossa. Itse olen kohdannut tämän lisäksi tunne- tai kehomuistin. Sen, miten jostain siinä hetkessä selittämättömästä syystä reagoi poikkeuksellisen voimakkaasti käsillä olevaan tapahtumaan tai asiaan.

Itselleni tämä tapahtui viimeksi parisen viikkoa sitten Kansallisoopperan Kaunotar ja Hirviö -baletin katsomossa. Aistikokemustynnyri oli muutenkin jo siinä vaiheessa tulvimassa yli, mutta sen lisäksi palasin alle kymmenenvuotiaaksi minä-lapsekseni, joka istui elokuvateatterissa ja vollotti salaa sille kohdalle, jossa Disney-elokuvan Hirviö kuoli ja kohosi ilmaan ennen muuttumistaan prinssiksi. Ei minua se tylsän puhtoinen prinssi kiinnostanut silloinkaan, vaan surullinen, kuoleva Hirviö. Se kohta on jostain syystä syöpynyt mieleeni. Sama tapahtui balettikatsomossa: 29-vuotias minä vollotti ei-enää-niin-salaa, kun Belle ei toisellakaan kosintakerralla pysty haluamaan Hirviötä, joka tulee siitä hirmuisen surulliseksi. Toinen vollotuskohta paiskattiin heti toisen näytöksen alussa, Bellen ja Hirviön dynaamisessa väittelyvuoropuhelu-pas de deuxissa, jossa Hirviö yrittää estää Belleä lähtemästä luotaan. Se kohtaus on Kansallisbaletin versiossa muutenkin käsittämättömän hieno. En pysty edes kuvailemaan sitä, se pitäisi nähdä itse.

Tuskin olisin reagoinut sanattomaksi jäävällä tunnetasolla näin voimakkaasti ilman sitä lapsi-minää Disney-elokuvan yleisössä. Sama tunnetila toistui tismalleen, aiheuttaen fyysisessä kehossa saman reaktion, itseni sitä hallitsematta. Tämä pitkä poukkoiluintro pohjusti tämänkertaista aihettani: suomalaisten perisyntiä, tunteita ja niiden näyttämistä.

Puhuimme yhden ystäväni kanssa tunteiden näyttämisen ja näkymisen lukoista (ja toisen kanssa oikeudesta tuntemiseen). Ystäväni toimii teatteri-ilmaisun ohjaajana, minä taas olen sama vanha tuttu humanistihippi. Kumpikaan meistä ei osannut samaistua suomalaiseen kulttuuriin, jossa tunteet ovat Suuri Paha. Ja tavallaan kyllä tahtomattani osaan: keskustelumme aikana ihmettelin sitä, miten jo (arviolta) kahdeksanvuotiaana yritin olla itkemättä julkisesti, tai myöntämättä sitä, että Hirviön kohtalo ja koko tarina liikutti niin paljon. Niin, että salaa pyyhkii räkänsä hihaansa ja ulkoisesti on niin cool.

Kuinka moni nykyäänkin tekee sitä? Pyyhkii räkänsä hihaansa (nyt kaikki ymmärtävät tämän olevan metafora) ja yrittää olla cool? Samaistun täysin teatteri-ilmaisun ohjaajan turhautumiseen siitä, miten mahdotonta oppilaista on saada mitään tunneilmaisua tai tunnetilaa ulos ja irti. Viime kesänä tehdessämme tanssiteatteriteosta huomasin sen itsellenikin erityisen hankalaksi. Eihän Suomessa ole pärjännyt tunteissa vellomisella eikä varsinkaan niiden ulos näyttämisellä, koska sota ja umpihanki ja Hitler (anteeksi!), mutta ihan oikeasti, siitä on jo vuosikymmeniä.

Minulla ei ole vastauksia. Oikeasti on vain kysymyksiä, joiden kanssa painin edelleen. Miksi (voimakas) tunteminen on noloa, hävettävää ja piiloteltavaa, jopa tukahdutettavaa? Nauraa me saamme, itkeä emme. Raivota myös, tietysti. Oi tuota tragedian pääkallonaurua, jonka taakse voi naamioitua. Itkun lisäksi heikkous, paha mieli ja voimattomuus on hävettävää, puhumattakaan ihastumisista vähemmän suotuisiin kohteisiin ja muista vastaavista tunnetiloista. Eiväthän ne ole keneltäkään pois, niin kauan kun vaatimuksia ei ole. Sehän on elämistä, itsessään.

Tunteet eivät ole mustesuihkutulostimen väripatruunasäiliö. Ne eivät kulu loppuun käyttämällä. Ne eivät myöskään ole yksisuuntainen kaista, jossa voi kulkea vain yhteen huolella valittuun suuntaan. Ne eivät lukitse pois muiden asioiden ja tunteiden kokemista, eivätkä järkevillä ihmisillä edes tuloksellista toimimista. Ihminen on laumaeläin, ja vapaaehtoinen sosiaalinen toiminta perustuu yllättävän suurelta osin peilisoluihin ja myötätunnon kykyyn. Energia liikkuu vapaasti niin kauan, kun sitä ei tukahduteta. Esimerkiksi teatterilla on puhuttu siitä, miten roolihahmojen työstäminen vaikuttaa siviilissä – ja sitähän se tismalleen on: kehomuistoja, niiden kaivamista ja käsittelyä. Tanssi-ihmisenä on ehkä helppo huudella kehon ja mielen yhteydestä ja siitä, missä ja miten mikäkin tunnetila fyysisesti tuntuu, mutta haluan uskoa tämänkaltaisen yhteyden hahmottamisen olevan mahdollista kenelle tahansa (työstämisen määrän toki vaihdellessa). Ensimmäisenä voi aloittaa vaikka siitä hengittämisestä, josta pari kirjoitusta sitten puhuin. Taidan muuten aloittaa itsekin.

Miten olisi: Hymyillään, nauretaan, ihastutaan, itketään, liikututaan, surraan, ollaan elossa ja näkyvissä; häpeämättä, kutistumatta, vaatimatta.
Tämä taitaa olla jonkinlainen kevätmanifestini.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Aavistus renessanssikeväästä, osa 2


Paljon on puhuttu viime aikoina kiitollisuudesta hetkille ja hetkistä, hyväksyvästä läsnolosta, itsensä rakastamisesta ja tasapainoisesta elämästä.

Ymmärsin vihdoin, mikä niinkutsutussa selfhelpissä ja hyväksyvää läsnäoloa hakevissa meditaatioissa on tökkinyt ja ollut vialla omalla kohdallani. Kun urheilussa käytetään henkistä valmennusta, jossa käydään suoritusta läpi omassa mielessä, pitää hakea täydellinen, paras mahdollinen suoritus, jossa viimeinen sana on positiivinen: Onnistun. Ei koskaan saa sanoa: En voi epäonnistua.

Koska silloin epäonnistua on viimeinen sana, joka jää kytemään. Samalla tavalla itse olen vastakkaisten magneettien tavoin hylkinyt itsensähyväksymisopetuksia, joissa kehotetaan tunnistamaan puutteet ja virheet ja inhimillisyydet ja pitämään itsestään niistä huolimatta (ja niiden kanssa, jos hyvin käy). Siinä se vika on: kaikesta hyväätarkoittamisesta huolimatta käytännössä keskittyä keskeneräisyyteen ja viallisuuteen, olkoon se kuinka inhimillistä hyvänsä.

(Edit 4.3. Tämä on siis oma subjektiivinen, ei yleistotuudellinen, kokemukseni hyväksymis-sanasta ja -harjotteista.)

Luin tämän kulovalkean tavoin leviävän tekstin ja lävitseni kulki kliseinen oivalluksen humahdus kolmessa aallossa. Ensimmäisenä ymmärsin sen, mikä omassa, ja mahdollisesti joidenkuiden muidenkin, suhtautumisessani ja toiminnassani on ollut pielessä (jälleen yksi hurmaava paradoksi). Toisena ymmärsin, mitä kohti oikeasti tulee pyrkiä. Ja kolmantena ymmärsin, miten se voi tapahtua.

Rakastamalla. Ei vikoineen, virheineen ja inhimillisine puutteineen, vaan ainoastaan rakastamalla. Itseään ja toisia. Tästä tuli mieleeni Virkkala-Lohjan bussissa kohtaamani 75-vuotias mummo, joka iloisesti hihitellen jutteli kaverilleen olevansa vähän tämmöinen villi, joka puhelee kaikenlaista, "mutta en mää tykkää kenestäkkään pahhaa selän takana puhua, kyl kaikil' o omat hyvät puolensa ja vikansa, niin se on."

Miksi keskittyä virheiden kanssa elämiseen ja niistä kasvamiseen, kun voi keskittyä valossa ja lämmössä olemiseen? Siihen, että kaikissa on hyvää jota kasvattaa, ja siinä voi levätä. Valon lisääntyessä pimeys vähenee itsestään.


P.s. Kiitos Sinulle, joka sanoit minullekin aikoinaan, että maailmankaikkeus ei tunne oikeudenmukaisuutta, vaan ainoastaan rakkautta. Tämän lauseen käsittäminen vei pitkään. Otin nyt vapauden käsittää sen ylläolevalla tavalla.