tiistai 6. toukokuuta 2014

Ja lopulta kaikki on oleva valoa


Ah, kuinka paljon voi turhauttaa se, että tietää lukeneensa jonkun viisaampia sanoja, eikä muista mistä, eikä kenen.

Maailma kutistuu itsesäälissä ja pikkumaisuudessa. Maailma kutistuu ja kaventuu liikaa siitä, ettei näe muuta kuin oman epäonnisen ja epäonnistuneen pikku napansa. Siinä kieltämättä on jotain käänteisen narsistista; olla koko universumin pikku syntipukki. Luulen, että siinä tekstissä jota en muista, puhuttiin jotain rakkaudesta – että ymmärtää olevansa osa jotain suurempaa virtaa, jolla on yhteinen suunta. Että on turha yrittää potea minkäänlaista kaltoinkohdellun, väärinymmärretyn ja poikkeuksellisen epäonnisen yksilön tuskaa. Eikä sitä sanota millään tavalla moittien, vaan lempeästi kehottaen ja muistuttaen.

On hirveän sääli elää päiviä, jolloin unohtaa iloita olevansa elossa ja olemassa, ja unohtaa iloita että toiset ovat. Ja jälleen kerran: sokaistua sille valolle joka jo on, koska katsoo sitä yhtä ainoaa asiaa, jonka edessä on jotain, luoden varjon.

Jos vain muistaisi että se varjo poistuu katsotun asian päältä, jos itse asiaa liikuttaa tai odottaa, että valo liikkuu.