perjantai 1. elokuuta 2014

Tarina lohikäärmeistä, hevosista ja raudasta


Kirjoitin kerran huumorimielessä (kaikissa vitseissähän on aina ripaus totuutta) erääseen kuvaukseen itsestäni, että kesytän lohikäärmeitä ja koulutan niitä olemaan hyödyllisempiä. Legendat kertovat, että lohikäärmeitä on mahdollista kesyttää ja käsitellä, kun tietää niiden oikean nimen ja osaa puhua niiden kieltä.

Ymmärsin juuri äskettäin, että nämä lohikäärmeet ovat meidän totuutemme ja illuusiomme, ja meitä satuttavia ja vahingoittavia asioita on mahdollista kesyttää ja käsitellä puhumalla niistä totuudenmukaisesti ja oikeilla nimillä. Piilottelematta, vääntelemättä, teeskentelemättä. Jos yrittää piiloutua lohikäärmeen selkään ja ratsastaa sillä salaa, sen tuli korventaa heti, kun se päänsä kääntää.

Olen jutellut hevosihmisten ja seppien kanssa viime aikoina. Hevosta ei voi käskeä – siinä on kuusisataa kiloa lihaa ja luuta, jolla totisesti on oma tahto ja pää. Jos alle sadan kilon painoinen, tietoisuudeltaan keskeneräinen ihmisolento yrittää määrätä ja pakottaa, tulos ei ole kovinkaan myönteinen eikä kaunis. Ei ihmiselle, eikä myöskään hevoselle, joka turhautuu ja suuttuu. Samaa kuulin raudasta. Englanniksi termi on ymmärtäväisempi, sillä sana forge ei niinkään tarkoita pakottaa, vaan muokata, takoa. Suomen kielessä jostain syystä puhutaan myös raudan pakottamisesta.

Ei rautaa voi pakottaa, kuten ei hevostakaan. Sitä pitää kuunnella, ohjata, aistia, myötäillä, sen kanssa tulee kommunikoida. Näyttää kuka on herra, kyllä; mutta ei väkivallalla ja käskien.

Eikä niitä lohikäärmeitäkään, sen enempää kuin hevosia, kesytetä väkivallalla ja käskien.