maanantai 16. marraskuuta 2015

Infernaalisuus vastaan jouluvalot

Keskellä perjantain illanviettoa eteen lätkäistiin Pariisin tilanne. Sinällään Pariisin iskut ja tapahtumat eivät aiheuttaneet liki katatonista tilaa, vaan ylipäänsä kaikki se, mitä maailmassa tapahtuu. Pariisin verilöyly on (vain) yksi oire. Yleensä yritän ymmärtää ja löytää syyn, mutta nyt en ymmärrä.

Mistä tulee kaikki pahuus? Ymmärrän sen, että ihmisessä on kaksi puolta joiden on oltava tasapainossa – ne kliseiset "ilman pimeyttä valo ei näy" -metaforat ja muut – mutta mikä saa ihmisen ryöppyämään pahuudessaan ja pimeydessään täysin yli? Mikä saa ihmisen kasvattamaan lapsia niin, että näiden kasvavien ihmisten johtoajatus on tappaa uhkaavia, vääräuskoisia, vaarallisia?

Sosiaalinen media on täynnä rakkauden voimaa julistavia plakaatteja ja sitaatteja. Että kuvitellaan iso rinki, jossa seisovat käsi kädessä kaikki; rakkaat, viholliset, pimeässä eläjät, me itse: kysyen mikä on se tunne, joka halutaan eteenpäin laittaa? Tämä hämmensi ja pelästytti eniten. En osaa ajatella rakkautta näitä ihmisiä kohtaan, jotka näkevät vain pimeän ja pahan. Itse luisun sinne siis myös. En osaa toivoa kuolemaa kenellekään, mutta en myöskään osaa toivoa rakkautta sellaiselle, jonka teoissa se ei lainkaan näy. On eri asia toimia väärin pahoinvoinnin takia (loukkaavat sanat, kaltoinkohtelu), kuin teloittaa satoja ihmisiä oman vakaumuksen vuoksi.

Rakastaminen ei ole koskaan ollut niin vaikeaa kuin nyt. Eikä sitä koskaan ole tarvittu niin paljoa kuin nyt.

P.s.
Nostin valot seinäkasvin lomaan. Puoliso väittää niitä jouluvaloiksi, itse väitän talvivaloiksi. Että olisi jotain muuta kuin pimeyttä. Nyt lakkasin kynnet tummalla helmiäispunaisella; ihan selvät joulukynnet. Joulua en osaa ajatella kiinnekohtana siinä kontekstissa mihin se nykymaailmassa on kääntynyt: kulutusjuhlaan, raivostuttaviin rallatuksiin ja liian suklaan syömiseen. Kaipaan sitä joulua, kun nostetaan parempaa ruokaa pöytään, huolehditaan eläimistä ja rakkaista, rauhoitutaan – tai vielä taaemmas, sytytetään maailmaan uusi vapahduksen tähti. En välitä sinällään kristinuskosta saatika jeesus-traditiosta (sic), vaan näen tällaiset kertomukset symbolisina kuvina. Yrityksenä nostaa valoa pimeyden keskelle.

Valojen ja kynsilakkojen lisäksi vaihtoehtoisen joulutunnelman nostamiseksi joulukuun lukulistalle menee valon ja pimeyden teemaan sopien Michel Tournierin Kolmen kuninkaan kumarrus (Gaspard, Melchior et Balthazar / The Four Wise Men). Suosittelen.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Auttamisesta ja empatiasta


Eilen junailtuani Karjaalle oli vaunun eteisessä vanhempi naisihminen ison matkalaukun kanssa. Hetken käväisi mielessä, että voisin tarjoutua auttamaan sen laiturille nostamisessa. En tarjoutunut, ei niinkään siksi etten haluaisi olla avuksi vaan siksi, etten uskaltanut tai kehdannut sanoa. Kun ovet avautuivat, vieressä oleva pidempi aikuinen nainen päästi muut edeltä ja kysyi laukkunaiselta, tarviiko hän apua.

Tosiasiassa ihailen joka kerta näitä arjen auttajia. Kysyvät lastenvaunujen, matkalaukkujen, karttojen yms. kanssa pulassa olevia – joskus jo ennen pulaantumista – onko avulle tarvetta. Ovia kyllä availen. Kerran olin niin hyvällä tuulella, että pidin ovea auki polkupyörää sisään äheltävälle miehelle, jonka reaktio oli totaalisen hölmistynyt ja ensin vähän vaivautunutkin. Joku pikkuflikka pitää miehelle ovea auki! En tosin silloinkaan tainnut mitään sanoa.

Empatiaa voi käsittääkseni kasvattaa avuliaisuuden mukana ja se onkin kaksisuuntainen kokonaisuus. Kun opetetaan pärjäämään täysin itse ilman kenenkään apua missä tahansa tilanteessa, on vaarana, että ihmisestä kasvaa kova ja kylmä pärjääjätyyppi, joka eristäytyy ja katkeroituu. Sillä miksi muut saisivat tarvita apua kun ei itsekään sellaiseen ole oikeutettu. Toivoisin, että olisin kasvanut avuliaampaan tapaan enkä siihen, että kaikessa täytyy pärjätä itse. Eikä tämä ole millään lailla sukupuolisidonnaista; sellaista että nainen osoittaa miehelle minne naulansa haluaa taikka päinvastoin sitä, että nykynaisen kuuluu pärjätä jo itse, vaan esimerkiksi juuri kantamusten, reitin ja ovien kanssa. Kaksi kättä ja kaksi jalkaa eivät aina riitä, etenkään jos vipuvarsi on lyhyt, voimaa vähän tai liikkuvia osia yksinkertaisesti liikaa.

Sen sijaan mielelläni autan spesiaalimmissa ja erikseen kysytyissä asioissa, sellaisissa jossa koen olevani isommasti hyödyksi. Esimerkiksi ompelukoneen langoittaminen, pyöränkumin paikkaus, oikoluku, ja niin edelleen. On kivaa kokea olevansa hyödyksi ja avuksi. Toisinaan tosin on myös hankala hahmottaa tervettä rajaa, jossa ei enää ole resursseja (vain) muiden auttamiseen kaiken omalla vastuulla olevan asioiden hoitamisen kustannuksella.

Empatiaa on haastava kasvattaa ja pitää yllä, sillä se kattaa sekä avun antamisen että sen saamisen ja ennen kaikkea tunnetta siihen oikeuttamisesta. Ehkä tässä on myös kulttuurieroja. Tai karman lakia, mene ja tiedä. Uskoisin silti kasvatuksella ja ympäristöllä olevan vaikutusta, molempiin suuntiin: että ilmaistaan sekä avunannon että -saamisen olevan tarpeen vaatiessa saatavilla, jolloin kasvaa pikkuhiljaa käytös- ja suhtautumisnormi. Tämänkin takia tykkään Miyazakin animaatioelokuvista, sillä niiden henkilöt ovat todella aidon avuliaita, avoimia ja ystävällisiä. Avunanto toisinaan ärsyttää tai väsyttää, mutta siitä ei katkeroiduta, ylevöidytä tai vaadita mitään takaisin, sillä se kulkee ketjuna kaikkiin suuntiin.

Ehkä itseään voi vielä aikuisena kasvattaa kuten (pientä) lasta. Vielä kun oppisi aitoa empatiaa myös itseään kohtaan ja kehtaisi myös pyytää apua.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Tarinoista ja niiden tärkeydestä, osa II

Teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä. Tai kenties hiukan liian innokas isäntä. Yle uutisoi lasten kielellisen kehityksen hidastumisesta, jossa puhumattomat kolmevuotiaat ovat yleistyvä ilmiö läpi maan. Syyksi tähän arvellaan vanhempien aktiivista some-käyttöä, jolloin kielellinen vuorovaikutus lapsen kanssa jää vähäiseksi.

Lapsi oppii kielen matkimalla, peilaamalla, käyttämällä. Kognitiivipsykologiassa puhutaan useista muistijärjestelmistä, joita ihminen käyttää oppimiseen, ja kaikki perustaidoiksi luokitellut – kuten esimerkiksi puhe ja vaikkapa polkupyöräily – siirtyvät pitkäkestoiseen muistiin. Ne operoivat täysin muistin varassa, mutta onneksi muisti ei ole niin heiveröinen, kuin mitä ajatellaan. Aivoinfarktista toipuva pääsee kyllä takaisin perustoimintojen pariin enemmän tai vähemmän infarktin aiheuttaman vahingon laajuudesta riippuen ja muistisairaat saavat palautettua mieleen vanhoja asioita - ja osaavat esimerkiksi puhua, vaikka lähimuistirakenne olisikin mennyttä.

Ylen uutisessa korostettiin lapselle lukemisen tärkeyttä, joskin arkipäiväinen jutustelu on niinikään olennaisessa roolissa. Tarinat eivät ainoastaan kehitä kieltä, vaan antavat samalla välineitä jäsentää kausaalisuhteita (etiikka, moraali, maailman hahmotus) ja rakentaa juonen avulla kokonaisia tarinoita. Tiedon pitkäkestoiseen muistiin siirtyminen on todennäköisempää, jos informaatio kootaan kausaalisuhteita noudattavaksi tarinalliseksi kokonaisuudeksi, kuin jos se jätettäisiin hajanaiseksi tiedoksi, tekniseksi ulkoa oppimiseksi. Tätä todistaa päntätyt sanakokeet vs. romaanitarinan muistaminen.

Kirjallisuudentutkimuksessa kognitiiviteoriaa käytetään lähinnä vastaanoton tutkimuksessa: kuultu tai luettu aines sijoitetaan jo olemassaolevaan havaintokenttään ja toimintamalleihin, eli uusi tieto rakennetaan vanhan päälle. Tämä aiheuttaa ilman muuta dissonanssia, mutta mahdollistaa myös havaintokentän ja toimintamallien venyttämisen ja jumppaamisen. Toimisiko ilmiö myös toisinpäin? Voisiko tarinoiden avulla aktivoida muistisairaiden vanhoja havaintokenttiä ja toimintamalleja? Pitkäkestoinen muisti on järeämpää kalustoa neurotasolla, kuin lyhytkestoinen- tai työmuisti. Esimerkiksi  semanttista muistia, aisti- ja havaintoyhteyksiä, voisi verryttää kulttuurin ja taiteen avulla, sillä taide – etenkin kirjallisuus – operoi tasolla, joka on helpompi hahmottaa myös abstrakteihin kykenemättömän (lapset, muistisairaat jne).

En ole väittämässä, että lapset ja muistisairaat olisivat jotenkin verrannollinen ryhmä. Toinen kasvattaa ja laajentaa hermorakennettaan ja tietoyhteyksiä, toinen taistelee hiljalleen katoavista. Ilmiö on silti sama, kuin vaikkapa liikunnassa: liikuntakykyä ja motoriikkaa ei kehity, jos lapsi istuu paikallaan. Vastaavasti nämä kyvyt eivät säily, jos vanhus istuu.

Takaisin kirjallisuuteen. Aloitin tekstin teknologian syyttämisellä, mitä lievennän seuraavaksi hiukan. Teknologian avulla voidaan kehittää sovelluksia, joiden avulla tarinaa (tiedollista ja maailmallista konseptia) voidaan kertoa sellaisille, jotka eivät niin perinteisistä kirjoista välitä, tai sellaisiin pysty keskittymään, esimerkkeinä luki- ja keskittymishäiriöiset. Muu taide ja kulttuuri, viihteen risteyskohdassa, välittää myös näitä tarinoita elokuvien, sarjakuvien jne. muodossa, mutta yhtä kaikki nämä toimivat kirjallisen tekstin päällä. Elokuvassa yleensä puhutaan; pelkkä mykkäelokuva kuvaleikkauksineen ei välttämättä välitä tarinaa tai elämän totuuksia kovinkaan selkeästi, ja sarjakuva toimii sekä kuvan että tekstin välityksellä. Uuden teknologian avulla voi olla mahdollisesti myös helpompi kehittää itse tarinoita, jolloin sekä aktivoi semanttisen että pitkäkestoisen muistin tavoilla, joista ei ole välttämättä itse tietoinen. Mieleeni tulee tässä yhteydessä vaikkapa eri tapoja yhdistelevä interaktiivinen blogityyppinen alusta, jossa useampi ihminen osallistuu saman tarinan tuottamiseen omilla keinoillaan.

Omaan päähäni hypähtelee toisinaan ruotsin kielen sanoja uusissa lauseyhteyksissä; sellaisia sanoja, joita en tietoisesti muistanut. Tarinankehittämisen avulla saadaan houkuteltua pitkäaikaiseen muistiin piilotetut konseptit ja kokonaisuudet, mikä puolestaan aktivoi muistia kauttaaltaan.

Siksi lukeminen, ja ylipäänsä välineestä riippumattomien tarinoiden kertominen ja niiden parissa toimiminen, on tärkeää. Tieto tulee pienelle lapselle helpommin todellisen ihmisen läsnäolossa kuin televisiosta tai tabletin videolta, sillä se yhdistää ja kytkee havaintokenttää laajemmalla tavalla.

torstai 27. elokuuta 2015

Torstai, jona maailma ei lopu


Arvatkaa, mistä olen viime aikoina huomannut olevani yhä huolestuneempi?
Tarinankerrontakulttuurin katoavuudesta. Mutta miksi?

Selvittelin eilen opintoihini liittyen dokumenttiasioita, ja arvoisa taloushallinnon opettajani lähetti mainion viestin erääseen kysymykseeni:
[P]rofessori Leppiniemi, erittäin arvostettu taloushallinnon professori ja taloushallinnon kirjojen tekijä, ensimmäisellä kirjanpidon (taloushallinnon) kurssillani pyysi lukemaan Aleksis Kiven romaanin Seitsemän Veljestä ja sanoi, että se, joka pystyy sanomaan, miten se liittyy kirjanpitoon /taloushallintoon pääsee heti ensimmäisestä kurssista läpi. Kukaan opiskelija ei pystynyt. Ei löytynyt tavoitetta eikä näkemystä tulevaisuudesta. Istuimme sitten luennot loppuun.

Emme siis aloittaneeet kahdenkertaisesta kirjanpidosta emme debetistä emmekä kreditistä vaan elämästä.(--)

Tämän professori Leppiniemen esittämä kysymys oli itse asiassa aivan erinomainen. Tavoitteiden, päämäärien, yhteiskunnan ja kaikkinensa elämän hahmottamisen lisäksi kirjallisuudella on muitakin vaikutuksia. Jokin aika sitten on julkaistu tutkimuksia, joissa on positiivisella tuloksella tutkittu kirjallisuuden lukemisen vaikutusta ihmisen empatiakykyyn. Kyse ei ole kirjallisuuden nostamisesta hyvän ihmisyyden jalustalle vaan tarinoista, joita kirjallisuus välittää.

Tarinoista! Sillä ei ole merkitystä, ovatko tarinat fiktiivisiä vai faktapohjaisia. Tarinat kertovat maailmasta meille, ne kertovat meistä muissa. Kirjallisuuden on toistuvasti huomautettu avaavan jokaisen yksityiset omat asiat yhteisiksi, isoiksi asioiksi. Sitä on empatia. Samaan tulokseen pääsemme millä tahansa viestivälineellä, joka kertoo meille tarinoita: musiikki, kuvataide, elokuvat, teatteri, tanssi ja niin edelleen.

Tämä on se kohta, jossa huolestun. Yhteiskunnan ja median luonteen muutos on aiheuttamassa sitä, että käännymme yhteisestä sisään ja jaamme muille itseämme esineenä, brändäämme itseämme litteänä, harkittuna kuvana. Suorittavana mekanismina, joka pystyy tähän, tuohon ja mihin tahansa. Se on hyvä, tavallaan, jos se valjastetaan "minäkin, myös sinä" -asetelmaan. Mutta tarinat ovat vähentyneet, koska olemisemme on yhä lyhytjännitteisempää ja välähdyksenomaista. Ei välähdyksistä ehdi saada kiinni syytä ja sytytettä empatialle.

Saatan olla konservatiivinen dinosaurus kun palaan ihmiskunnan juurille, mutta palaan silti. Meidän ensimmäisiä kommunikaatioitamme olivat tarinat. Ennen kirjoitustaitoa tietoa välitettiin tarinoiden avulla. Niistä olemme oppineet moraalin, luonnon lait, etiikan, uskontokysymyksiä, yhteiskuntarakenteita. Tämän vuoksi olen huolestunut nykyisestä tekniikkakeskeisyydestä. En tarkoita tietoteknisiä kehityksiä tai muitakaan mekaanisia tekniikoita, vaan tapoja tehdä ja olla. Meistä on tullut yhä mekaanisempia. Tanssinopettajana ja tanssijana olen huolissani nykyisen tanssikentän buumista, jossa nuoret tanssijat pyrkivät äärimmäisyyksiin kehonsa kanssa, ja jossa tuloksena on kyllä uskomattomiin asentoihin ja liikeratoihin vääntyvä tanssija, mutta ilmiö unohtaa sekä tarinankerronnan että sen seikan, että toimiva keho olisi hyvä juttu vielä kahdenkymmenen vuoden päästäkin. Tanssi on alunperin ollut tarinoita, ei kilpailua siitä, kenen selkä taipuu eniten ja kenen jalka on kauimpana niskan takana. (Ymmärrän ja kannatan teknistä osaamista ja uusien liikeratojen löytämistä, mutta kannatan silti sitä, että ne valjastettaisiin suuremman kuvan käyttöön.)

Kun kaikki vanhat keinot on jo käytetty ja nähty, mitä me voimme tehdä? Taiteenalat ja koko kulttuurinen systeemi etenee kohti teknistä kikkailua, ja itse tarina jää sivuun. Se jää sivuseikaksi. Etäännymme empatiasta ja muiden löytämisestä itsessämme.

Ei anneta sen tapahtua, eihän. Pidetään tarinoista huolta.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Unelmasta ja painajaisesta

Yleensä aloitus ei ole näin vaikeaa. Aloittaessani en ole ihan varma mitä tästä tekstistä tulee, sillä harvemmin puutun tällaisiin asioihin.

Tällä hetkellä suomalaista mediaa pitkin kulkee virtuaalinen kansalaissota, jossa on yksi sana liikaa: sota. Kannanottoja Olli Immosen Facebook-julkaisulle on ollut puolin ja toisin useita, ja huomenna järjestetään Kansalaistorilla mielenosoitus avoimen ja monikulttuurisemman Suomen puolesta. Immosen (sattumaltako?) Norjan joukkoteloituksen vuosipäivän ajankohtana julkaistu kirjoitus laittoi jotain liikkeelle, se on varmaa. Tavallaan siitä voisi melkein kiittääkin.

On toivottavasti sanomattakin selvää, että kannatan avointa ja monikulttuurista Suomea. Olen itse suomalainen vähintään neljännessä polvessa, mutta huomattavan usein ensimmäinen kysymys uusilta ihmisiltä on, olenko kokonaan suomalainen. Mitä tarkoittaa kokonaan suomalainen? Olen syntynyt Suomessa, omaksunut valikoidusti kansantapoja ja perinteitä (en osaa saunoa enkä syödä silakkaa, mutta pidän puurosta ja salmiakista, teen graduani kotimaisesta kirjallisuudesta ja Kalevalan myyttiaineksesta, joka tosin pohjautuu eurooppalaiseen ja idän perinteeseen alunperin), puhun erinomaista suomea, kansalaisuuteni on Suomi, ja DNA:ssani todennäköisesti on ainakin ruotsalaista, etelä-eurooppalaista, pohjois-venäläistä ja itämaista jälkeä. Toivoisin, ettei ihmisiä ensimmäisenä määriteltäisi hänen syntyperänsä ja kansalaisuutensa vuoksi vaan tilanteiden ja mahdollisesti käytöksen mukaan. Huomasin kuitenkin tämän mediakohun keskellä yhden asian: tuttavapiirini on lähes täysin 'valkoinen suomalainen'. Tunnen toki muiden maiden ja kansalaisuuksien edustajia, olen seurustellut ranskalaisen Ranskassa asuvan kanssa, asunut hetken aikaa kiinalaisen ja tavallaan myös kolumbialaisen kanssa, mutta lähipiirini on huolestuttavan homogeeninen.

Minä en tapaa omassa elinympäristössäni monikulttuurista väkeä. Miksi en? Missä he ovat? Missä minä olen? Tuntuu kädettömältä kirjoittaa tällaisesta asiasta, sillä en pysty faktuaalisesti mitään sanomaan muuta kuin sen, että itseäni kohdellaan todella usein ulkomaalaisena (=ulkopuolisena), ja se tuntuu kurjalta. Silti ehkä itsekin olen syyllistynyt tahtomattani rotutietoiseen ajatteluun. Koen jotenkin helpompana toimia kulttuuriltaan samantyyppisten ihmisten kanssa. Toisaalta olen törmännyt todella usein arjalaiseen unelmaan, jonka vuoksi myös itseäni kohdellaan toisarvoisena, joten tilanne on hyvin ristiriitainen. Yksi asia on varma: rotu ja kulttuuri eivät tarkoita samaa asiaa. Tätä pitäisi korostaa enemmän. Ongelma nykytilanteessa ei ole monirotuisuus, vaan (uskonto)kulttuurien integraatio länsimaisessa yhteiskunnassa.

Immosella oli siis yksi etäisesti havaittavissa oleva järkevä pilkahdus kirjoituksessaan. Toivon, että hän tarkoitti sitä, mutta pelkään, että ei. Se pilkahdus on pakolaisperäisen maahanmuuton integraation ongelma. Ei tarvitse mennä kuin Ruotsin Malmöön tietääkseen, mitä se tarkoittaa. Angela Merkel on puhunut vuonna 2010 samasta asiasta: islamilla* on vaikeuksia länsi- ja pohjoismaisen ideologiakulttuurin ja uskontojen kanssa, mikä tarkoittaa levottomia ja turvattomia oloja länsimaisessa yhteiskunnassa. Maahanmuuttokriitikot eivät kaikki ole kiihkonationalisteja tai äärioikeistoa, vaan heillä saattaa – osalla – olla vilpitön huoli siitä, ettemme saa rakennettua rauhallista yhteiseloa eri uskontojen, ideologioiden ja elintapojen kesken. Se on oikea ongelma, johon ei ole vielä kukaan osannut kertoa tai edes ehdottaa ratkaisua. Ratkaisu ei ole segregaatio eikä myöskään rajojen sulkeminen. Se ei myöskään ole sormella osoittelua siitä, kuka tekee eniten väärin; valkoinen suomalainen juoppo vai muslimiryhmä.

Kyllä, meillä on unelma. Unelma monikulttuurisuudesta, joka tarkoittaa lähimmäisenrakkautta ja kunnioitusta DNA:han, syntyperään ja uskontoon katsomatta; avointa, kaikille tasa-arvoista ja turvallista kotimaata. Sen toteutumiseen on valitettavan pitkä matka, mutta pidetään unelmaa yllä. Toistan: Ongelma nykytilanteessa ei ole monirotuisuus, vaan kulttuurien integraatio länsimaisessa yhteiskunnassa. Ennen kaikkea ääriryhmien osalta, jotka valitettavasti sekä aiheuttavat eniten vahinkoa että saavat eniten huomiota. Ja tästä kärsivät ennen kaikkea eri rotuiset yksilöt, jotka ansaitsevat saman avoimen ja turvallisen kotimaan kuin 'valkoinen suomalainenkin', ilman leimaamista, ilman osoittelua, ilman negatiivista erityishuomiota.

Ote sanoituksesta, joka ei lähteissään viittaa tilanteeseen, mutta sopii hämmentävän hyvin:

"I don't speak in anger
though the chances that I've let
pass me by and now regret
I can't forget
They're haunting me
like a score of unpaid debts
Is it enough/ to live in hope
that one day we'll be free
without this fear?
I'm going out
and carrying on as normal"

(Pet Shop Boys: Discoteca)


*Islamilla tarkoitan uskontoa ja ideologiaa kokonaisuudessaan ja tässä yhteydessä fundamentalistisessa asussaan. Itse islam alkuperäisessä olemuksessaan ei kannata eikä aja niitä asioita, joiden vuoksi Suomessakin maahanmuuttoa vastustetaan.

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Lainattuja sanoja / Borrowed words


Sing in the shower.
Treat everyone you meet like you want to be treated.
Watch a sunrise at least once a year.
Never refuse homemade brownies.
Strive for excellence, not perfection.
Plant a tree on your birthday.
Learn three clean jokes.
Return borrowed vehicles with the gas tank full.
Never waste an oppoturnity to tell someone you love them.
Leave everything a little better than you found it.
Keep it simple.
Think big thoughts, but relish small pleasures.
Become the most positive and enthusiastic person you know.
Be forgiving on yourself and others.
Say "thank you" a lot.
Say "please" a lot.
Avoid negative people.
Wear polished shoes.
Remember other peoples birthdays.
Commit yourself to constant improvement.
Have a firm handshake.
Send lots of Valentines cards, sign them.
Look people in the eye.
Be the first to say "hello".
Return all things you borrow.
Make new friends but cherise the old ones.
Keep secrets.
Plant flowers every spring.
Have a dog.
Always accept an outstreched hand.
Stop blaming others.
Take responsibility for every area of your life.
Wave at kids in school busses.
Be there when people need you.
Don't expect life to be fair.
Never underestimate the power of love.
Drink champange for no reason at all.
Live your life as an exclamation, not an explanation.
Don't be afraid to say "I made a mistake".
Don't be afraid to say "I don't know".
Compliment even small improvements.
Keep your promises no matter what.
Marry only for love.
Rekindle old friendships.
Count your blessings.
Call your mother. And your father too if they happen to be alive.

– William Snell 1993 –
95 years old



Tämän tekstin löysin Kalastajan vaimo -blogista. Pistetään hyvä kiertämään.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Ei se ota, jollei annakaan


Vaali-ilta. Pitäisi valveutuneesti puhua vaaleista. En halua.

Puhun tanssista! Tajusin nimittäin eilen, että yllättävän monen asian tässä elämässä olen oppinut tanssin takia ja tanssin ansiosta. Tanssin takia olen päässyt kilpailemaan, voittamaan hopeamitalin, tutustumaan ihmisiin, läpikäymään hirveitä ihmis- ja kanssakäymiskriisejä, välillisesti ihastumaan (useammankin kerran), esiintymään teatterissa, katsomaan teatteria. Tällaisia perusjuttuja, joita periaatteessa voi saada ihan minkä asian tekemisestä tahansa, jos niikseen tulee.

Sitten on ne toiset asiat, erityisesti tanssilta saadut.

1. Ohjauskokemus. Kullanarvoinen. Itse oppii ohjatessa muita ihan hirmuisen paljon, ja on pakko kiinnittää huomiota oman tekemisen laatuun, jotta toiset voivat oppia mahdollisimman puhtaasti. Opetustyö ja -tie on varsin kivikkoinen, liiankin välillä, mutta toisinaan saa sellaista palautetta, kuten puolen vuoden selkäkivun poistuminen, huonon päivän paraneminen, uusien asioiden oppiminen, oman uskalluskynnyksen ylittäminen. Itse opin mm. hengittämään tanssin avulla, mutta vasta kun se piti opettaa muille. Ja kehonhuoltoa; miten kehosta pidetään parempaa huolta. Omia fyysisiä rajojani en välttämättä ole vielä oppinut.

(Opettajani Hollannissa tekivät hyvää työtä yrittäessään koulia minusta Ihmistä. Osittain onnistuivatkin. Toisaalta osa myös syöksi minut vihaamaan tanssia ja omaa kehoani entistä enemmän. Niin monesti päätin ettei enää, ja sitten kuitenkin.)

2. Itseilmaisu ja itsen hahmottaminen. Tanssi on nimittäin aika ovela. Se voi vapauttaa tai kahlita, suhtautumisesta ja ympäristöstä riippuen. Äitini työskenteli projektijohtajana sosiaali- ja taidekuntoutusalalla (tai työskentelee edelleen), ja muistaa säännöllisesti kertoa KehoNerosta: työpajasta, jossa työstetään tanssi-ilmaisua aivoterveyden hyväksi, jos niin voi sanoa. Tanssista on moneksi: isoilta ammattilaislavoilta palvelu- ja hoitokoteihin, viihteeksi, taiteeksi, kommunikaatioksi ja itseilmaisuksi. Kehon ja mielen hyvinvointiin.

3. Ja sitten vielä se silkka fyysinen puoli: kehoni on vahva ja hyvinvoiva silloin, kun en flunssakausisairastele. Ja silloin, kun jaksan ja viitsin harrastaa kehonhuoltoa. Suosittelen, muuten.

4. Kokonaisuuden hallinta. Tai edes kokonaisen projektin loppuunsaattaminen, enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Ja tarkoitan siis todella, kokonaisuuden. Mitä muuta voi sanoa neljäkymmentäminuuttisesta tanssiteoksesta, jossa on sisällöllinen kokonaisuus, kahdeksan esiintyjää, yhtä monta hahmoa, yksitoista kohtausta, ajatuksella työstetty musiikkiraita ja puvustus?

Toisinaan ärsyttää, että minut joissain piireissä helposti tituleerataan tanssijaksi; en koe olevani sellainen, ja se kuulostaa kovin rajoittuneelta. Olisin ennemmin jotain muuta, jotain laajempaa tai määrittelemättömämpää. Ja sitten heräsi ajatus: sehän on itse asiassa harvinaisen laaja määritelmä. Tuskin tanssin avulla sotia vältetään, eikä varmasti voiteta vaalejakaan, mutta siitä on silti moneen hyvään ja isoon asiaan. Jo lyhyesti mainittu aivoterveys (tästä on jotain tutkimuksiakin joita en nyt tietysti osaa linkata tai vinkata), fyysinen lihaskunto-, tasapaino- ja hapenottokykyterveys joka vähentää loukkaantumisriskiä, mielenterveydellinen hyöty jos sellaiseen onnelliseen tilanteeseen päätyy, mahdollinen sosiaalinen hyöty, ja viimeisenä mainintana taiteellinen anti ja sisältö, itseilmaisu. Omalta osaltani en osaa sanoa tanssin mielenterveydellisestä hyödystä siltä osin kuin itseilmaisun puolestapuhujat sen käsittävät, mutta ilman muuta yhdistettäessä musiikin neurologiset vaikutukset ja liikunnan hormoniannokset tulos on myönteinen. Pää savutti pahasti niinä vuosina, kun en päässyt tanssimaan – siis tanssisaleihin, tunneille, harjoittelemaan.

Tässä selonteossa ei taaskaan ollut päätä eikä häntää. Kunhan avauduin. Tanssi on arvokas asia, laajalla skaalalla. Ehkä en vielä sittenkään pyri siitä eroon.


sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Lakitekstiä sunnuntaityyliin


Siis sitä universumin lain.

Somessa tuli vastaan Jenny Belitz-Henrikssonin helmikuun alussa ilmestynyt kirja Sisäinen voima - 365 ajatusta parempaan arkeen. Jep, taas mennään hörhöhuttuilulle. Vaan minkäs teet, kun noissa tuollaisissa aina on vähintään pari hienoa oivallusta. Itselleni osui silmään seuraava, 21.2. julkaistu ajatus:

Pyri tekemään asioita iloisena, hyviä tunteita kokien ja nauttien siitä, mitä teet, oli tekeminen sitten mieluisampaa tai vähemmän mieluista. Jollain tapaa olet itse kuitenkin päättänyt ja valinnut, että elämäsi sisältää näitä asioita, joita päivittäin teet. Miksi siis tehdä niitä murheellisella mielellä tai väkisin ja pakolla, kun voit ottaa niistä ilon irti.

Olin itse suhtautunut tähän tulevaan sunnuntaihin jo valmiiksi maanantaiväsymyksellä kuorrutettuna. Koska maanantai on viikon raskain päivä - ei maanantain takia, vaan logistiikan, koulun ja työillan, ja koska kaikki tehtävät asiat jotenkin jännästi olivat kasautuneet sunnuntaille.

Maistelemisen arvoinen ajatus suhtautumistavasta.

Ihan jo siksi, että universumi todella muistutti taas omalla kieroutuneella huumorillaan tästä Vetovoiman laki -asiasta, jonka olin jo tavallaan unohtanut. Kuten silloin, kun harmittelin miksen voi olla sellainen sievä sirpukka hoikka naisihminen ja näin unen, jossa minulla oli jokin sairaus joka aiheutti lihaskatoa ja laihdutti.
Viesti vastaanotettu.

Ja hiljattain, kun olin jälleen syklisen väsynyt tanssijuttuihin ja kaipailin kevyempää istumistyötä: ensin selästäni posahti välilevy ja sen perään oikean akillesjänteen krooninen tulehdus ärtyi taas. Vasen nilkkakin naksahti jotenkin.
Onko nyt kivaa? No ei varsinaisesti.

Mutta on universumilla sentään jotain kevyempiäkin viestejä vetovoiman laista. Olin jossain some-maailman blogissa hienovaraisella kateudella katsellut ideoita Oikeiden Ihmisten Keittiöistä, joissa oli kivoja tekstiilejä ja kauniita pintoja. Itse kaipailin jotain valoisaa keittiötä puisilla osapinnoilla tai yksityiskohdilla ja näin kevään ensiaskeleilla vaikkapa heleitä mintunvihreitä tekstiilejä. Eilen kun tulin kotiin, keittiön takaseinä näytti tältä:




Katsos, näin se joskus käy! Hyvä, että sen kieron huumorin lisäksi vastaan tulee lempeämpääkin kiusantekoa.

***


Seuraava kuva ihan vain siksi, että Oikeissa Blogeissa (sic) kuuluu olla kuvia aamiaisista. Eilen olin pitkästä aikaa Cafe Lasipalatsissa, missä oli mm. tosihyvää tervateetä, Forsmanin Intia-Ceylon Finlandiaa.




Eihän minun kuvia tänne pitänyt tunkea, mutta ehkä linjausta voi höllätä.

Nyt on muuten Vuohen vuosi. Kiinalainen vuosi vaihtui 19.2. Kuulemma luvassa on menestyksekkäämpi ja onnistuvampi vuosi edellisen Hevosen rämpimisen jälkeen.


Aurinkoista viikkoa! Kohta on jo oikea kevät.

lauantai 24. tammikuuta 2015

7h 16min

Hesarissa taannoin julkaistiin runsaasti somessa jaettu kolumni hyvinvoinnin pakkosuorittamisesta (jota en nyt linkkaa, sillä olen mobiilissa). Jokainen todennäköisesti vähän naureskeli omahyväisenä että heh heh, tuollaista se new wave downshifting teettää, itsehän en siihen sentään alennu.

Minäpä alennuin. Vahingossa. Ja todellakin suoritin hyvinvointia.

Viimeksi kirjoitin uudenvuoden tavoitteista - no eipä niistä yksikään kunnolla toteutunut. Sen lisäksi, että minulla oli kaksi koulua ja kolme työpaikkaa sekä muutto, aloin ihan vakavissani osallistua 31 päivän käsilläseisontahaasteeseen, tammikuun hyvinvointikalenteriin ja kirjoittaa joka päivä.

Kirjoitinhan minä, jos Whatsapp lasketaan. Jaksoin muita haasteita ehkä viikon, ja sen jälkeen löysin itseni sen verran väsyneenä että jos pakko ei ollut, en sängystä päässyt ylös, jaloista hävisi ajoittain kannatus ja keuhkot tukkeutuivat taas. Tällä hetkellä suoritan puoltatoista koulua, yhtä muuttoa ja kolmea työtä. Ja tämä oli vasta kolmen viikon tulos. Tänä viikonloppuna en suorita muuta, kuin itseni neljäksi tunniksi töihin ja siitä Katajanokkaan Viking Linen lautalle.

Paitsi yhdessä tavoiteasiassa muuten onnistuin! Sokerin vähentämisessä ja vedenjuonnin lisäämisessä.

Huomenna on Suomenuskon mukaan Paavon päivä, joka taittaa talven ja talvikelit ovat parhaimmillaan kun valon määrä lisääntyy. Päivän pituus on tänään seitsemän tuntia ja kuusitoista minuuttia.