torstai 27. elokuuta 2015

Torstai, jona maailma ei lopu


Arvatkaa, mistä olen viime aikoina huomannut olevani yhä huolestuneempi?
Tarinankerrontakulttuurin katoavuudesta. Mutta miksi?

Selvittelin eilen opintoihini liittyen dokumenttiasioita, ja arvoisa taloushallinnon opettajani lähetti mainion viestin erääseen kysymykseeni:
[P]rofessori Leppiniemi, erittäin arvostettu taloushallinnon professori ja taloushallinnon kirjojen tekijä, ensimmäisellä kirjanpidon (taloushallinnon) kurssillani pyysi lukemaan Aleksis Kiven romaanin Seitsemän Veljestä ja sanoi, että se, joka pystyy sanomaan, miten se liittyy kirjanpitoon /taloushallintoon pääsee heti ensimmäisestä kurssista läpi. Kukaan opiskelija ei pystynyt. Ei löytynyt tavoitetta eikä näkemystä tulevaisuudesta. Istuimme sitten luennot loppuun.

Emme siis aloittaneeet kahdenkertaisesta kirjanpidosta emme debetistä emmekä kreditistä vaan elämästä.(--)

Tämän professori Leppiniemen esittämä kysymys oli itse asiassa aivan erinomainen. Tavoitteiden, päämäärien, yhteiskunnan ja kaikkinensa elämän hahmottamisen lisäksi kirjallisuudella on muitakin vaikutuksia. Jokin aika sitten on julkaistu tutkimuksia, joissa on positiivisella tuloksella tutkittu kirjallisuuden lukemisen vaikutusta ihmisen empatiakykyyn. Kyse ei ole kirjallisuuden nostamisesta hyvän ihmisyyden jalustalle vaan tarinoista, joita kirjallisuus välittää.

Tarinoista! Sillä ei ole merkitystä, ovatko tarinat fiktiivisiä vai faktapohjaisia. Tarinat kertovat maailmasta meille, ne kertovat meistä muissa. Kirjallisuuden on toistuvasti huomautettu avaavan jokaisen yksityiset omat asiat yhteisiksi, isoiksi asioiksi. Sitä on empatia. Samaan tulokseen pääsemme millä tahansa viestivälineellä, joka kertoo meille tarinoita: musiikki, kuvataide, elokuvat, teatteri, tanssi ja niin edelleen.

Tämä on se kohta, jossa huolestun. Yhteiskunnan ja median luonteen muutos on aiheuttamassa sitä, että käännymme yhteisestä sisään ja jaamme muille itseämme esineenä, brändäämme itseämme litteänä, harkittuna kuvana. Suorittavana mekanismina, joka pystyy tähän, tuohon ja mihin tahansa. Se on hyvä, tavallaan, jos se valjastetaan "minäkin, myös sinä" -asetelmaan. Mutta tarinat ovat vähentyneet, koska olemisemme on yhä lyhytjännitteisempää ja välähdyksenomaista. Ei välähdyksistä ehdi saada kiinni syytä ja sytytettä empatialle.

Saatan olla konservatiivinen dinosaurus kun palaan ihmiskunnan juurille, mutta palaan silti. Meidän ensimmäisiä kommunikaatioitamme olivat tarinat. Ennen kirjoitustaitoa tietoa välitettiin tarinoiden avulla. Niistä olemme oppineet moraalin, luonnon lait, etiikan, uskontokysymyksiä, yhteiskuntarakenteita. Tämän vuoksi olen huolestunut nykyisestä tekniikkakeskeisyydestä. En tarkoita tietoteknisiä kehityksiä tai muitakaan mekaanisia tekniikoita, vaan tapoja tehdä ja olla. Meistä on tullut yhä mekaanisempia. Tanssinopettajana ja tanssijana olen huolissani nykyisen tanssikentän buumista, jossa nuoret tanssijat pyrkivät äärimmäisyyksiin kehonsa kanssa, ja jossa tuloksena on kyllä uskomattomiin asentoihin ja liikeratoihin vääntyvä tanssija, mutta ilmiö unohtaa sekä tarinankerronnan että sen seikan, että toimiva keho olisi hyvä juttu vielä kahdenkymmenen vuoden päästäkin. Tanssi on alunperin ollut tarinoita, ei kilpailua siitä, kenen selkä taipuu eniten ja kenen jalka on kauimpana niskan takana. (Ymmärrän ja kannatan teknistä osaamista ja uusien liikeratojen löytämistä, mutta kannatan silti sitä, että ne valjastettaisiin suuremman kuvan käyttöön.)

Kun kaikki vanhat keinot on jo käytetty ja nähty, mitä me voimme tehdä? Taiteenalat ja koko kulttuurinen systeemi etenee kohti teknistä kikkailua, ja itse tarina jää sivuun. Se jää sivuseikaksi. Etäännymme empatiasta ja muiden löytämisestä itsessämme.

Ei anneta sen tapahtua, eihän. Pidetään tarinoista huolta.