keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Tarinoista ja niiden tärkeydestä, osa II

Teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä. Tai kenties hiukan liian innokas isäntä. Yle uutisoi lasten kielellisen kehityksen hidastumisesta, jossa puhumattomat kolmevuotiaat ovat yleistyvä ilmiö läpi maan. Syyksi tähän arvellaan vanhempien aktiivista some-käyttöä, jolloin kielellinen vuorovaikutus lapsen kanssa jää vähäiseksi.

Lapsi oppii kielen matkimalla, peilaamalla, käyttämällä. Kognitiivipsykologiassa puhutaan useista muistijärjestelmistä, joita ihminen käyttää oppimiseen, ja kaikki perustaidoiksi luokitellut – kuten esimerkiksi puhe ja vaikkapa polkupyöräily – siirtyvät pitkäkestoiseen muistiin. Ne operoivat täysin muistin varassa, mutta onneksi muisti ei ole niin heiveröinen, kuin mitä ajatellaan. Aivoinfarktista toipuva pääsee kyllä takaisin perustoimintojen pariin enemmän tai vähemmän infarktin aiheuttaman vahingon laajuudesta riippuen ja muistisairaat saavat palautettua mieleen vanhoja asioita - ja osaavat esimerkiksi puhua, vaikka lähimuistirakenne olisikin mennyttä.

Ylen uutisessa korostettiin lapselle lukemisen tärkeyttä, joskin arkipäiväinen jutustelu on niinikään olennaisessa roolissa. Tarinat eivät ainoastaan kehitä kieltä, vaan antavat samalla välineitä jäsentää kausaalisuhteita (etiikka, moraali, maailman hahmotus) ja rakentaa juonen avulla kokonaisia tarinoita. Tiedon pitkäkestoiseen muistiin siirtyminen on todennäköisempää, jos informaatio kootaan kausaalisuhteita noudattavaksi tarinalliseksi kokonaisuudeksi, kuin jos se jätettäisiin hajanaiseksi tiedoksi, tekniseksi ulkoa oppimiseksi. Tätä todistaa päntätyt sanakokeet vs. romaanitarinan muistaminen.

Kirjallisuudentutkimuksessa kognitiiviteoriaa käytetään lähinnä vastaanoton tutkimuksessa: kuultu tai luettu aines sijoitetaan jo olemassaolevaan havaintokenttään ja toimintamalleihin, eli uusi tieto rakennetaan vanhan päälle. Tämä aiheuttaa ilman muuta dissonanssia, mutta mahdollistaa myös havaintokentän ja toimintamallien venyttämisen ja jumppaamisen. Toimisiko ilmiö myös toisinpäin? Voisiko tarinoiden avulla aktivoida muistisairaiden vanhoja havaintokenttiä ja toimintamalleja? Pitkäkestoinen muisti on järeämpää kalustoa neurotasolla, kuin lyhytkestoinen- tai työmuisti. Esimerkiksi  semanttista muistia, aisti- ja havaintoyhteyksiä, voisi verryttää kulttuurin ja taiteen avulla, sillä taide – etenkin kirjallisuus – operoi tasolla, joka on helpompi hahmottaa myös abstrakteihin kykenemättömän (lapset, muistisairaat jne).

En ole väittämässä, että lapset ja muistisairaat olisivat jotenkin verrannollinen ryhmä. Toinen kasvattaa ja laajentaa hermorakennettaan ja tietoyhteyksiä, toinen taistelee hiljalleen katoavista. Ilmiö on silti sama, kuin vaikkapa liikunnassa: liikuntakykyä ja motoriikkaa ei kehity, jos lapsi istuu paikallaan. Vastaavasti nämä kyvyt eivät säily, jos vanhus istuu.

Takaisin kirjallisuuteen. Aloitin tekstin teknologian syyttämisellä, mitä lievennän seuraavaksi hiukan. Teknologian avulla voidaan kehittää sovelluksia, joiden avulla tarinaa (tiedollista ja maailmallista konseptia) voidaan kertoa sellaisille, jotka eivät niin perinteisistä kirjoista välitä, tai sellaisiin pysty keskittymään, esimerkkeinä luki- ja keskittymishäiriöiset. Muu taide ja kulttuuri, viihteen risteyskohdassa, välittää myös näitä tarinoita elokuvien, sarjakuvien jne. muodossa, mutta yhtä kaikki nämä toimivat kirjallisen tekstin päällä. Elokuvassa yleensä puhutaan; pelkkä mykkäelokuva kuvaleikkauksineen ei välttämättä välitä tarinaa tai elämän totuuksia kovinkaan selkeästi, ja sarjakuva toimii sekä kuvan että tekstin välityksellä. Uuden teknologian avulla voi olla mahdollisesti myös helpompi kehittää itse tarinoita, jolloin sekä aktivoi semanttisen että pitkäkestoisen muistin tavoilla, joista ei ole välttämättä itse tietoinen. Mieleeni tulee tässä yhteydessä vaikkapa eri tapoja yhdistelevä interaktiivinen blogityyppinen alusta, jossa useampi ihminen osallistuu saman tarinan tuottamiseen omilla keinoillaan.

Omaan päähäni hypähtelee toisinaan ruotsin kielen sanoja uusissa lauseyhteyksissä; sellaisia sanoja, joita en tietoisesti muistanut. Tarinankehittämisen avulla saadaan houkuteltua pitkäaikaiseen muistiin piilotetut konseptit ja kokonaisuudet, mikä puolestaan aktivoi muistia kauttaaltaan.

Siksi lukeminen, ja ylipäänsä välineestä riippumattomien tarinoiden kertominen ja niiden parissa toimiminen, on tärkeää. Tieto tulee pienelle lapselle helpommin todellisen ihmisen läsnäolossa kuin televisiosta tai tabletin videolta, sillä se yhdistää ja kytkee havaintokenttää laajemmalla tavalla.