maanantai 16. marraskuuta 2015

Infernaalisuus vastaan jouluvalot

Keskellä perjantain illanviettoa eteen lätkäistiin Pariisin tilanne. Sinällään Pariisin iskut ja tapahtumat eivät aiheuttaneet liki katatonista tilaa, vaan ylipäänsä kaikki se, mitä maailmassa tapahtuu. Pariisin verilöyly on (vain) yksi oire. Yleensä yritän ymmärtää ja löytää syyn, mutta nyt en ymmärrä.

Mistä tulee kaikki pahuus? Ymmärrän sen, että ihmisessä on kaksi puolta joiden on oltava tasapainossa – ne kliseiset "ilman pimeyttä valo ei näy" -metaforat ja muut – mutta mikä saa ihmisen ryöppyämään pahuudessaan ja pimeydessään täysin yli? Mikä saa ihmisen kasvattamaan lapsia niin, että näiden kasvavien ihmisten johtoajatus on tappaa uhkaavia, vääräuskoisia, vaarallisia?

Sosiaalinen media on täynnä rakkauden voimaa julistavia plakaatteja ja sitaatteja. Että kuvitellaan iso rinki, jossa seisovat käsi kädessä kaikki; rakkaat, viholliset, pimeässä eläjät, me itse: kysyen mikä on se tunne, joka halutaan eteenpäin laittaa? Tämä hämmensi ja pelästytti eniten. En osaa ajatella rakkautta näitä ihmisiä kohtaan, jotka näkevät vain pimeän ja pahan. Itse luisun sinne siis myös. En osaa toivoa kuolemaa kenellekään, mutta en myöskään osaa toivoa rakkautta sellaiselle, jonka teoissa se ei lainkaan näy. On eri asia toimia väärin pahoinvoinnin takia (loukkaavat sanat, kaltoinkohtelu), kuin teloittaa satoja ihmisiä oman vakaumuksen vuoksi.

Rakastaminen ei ole koskaan ollut niin vaikeaa kuin nyt. Eikä sitä koskaan ole tarvittu niin paljoa kuin nyt.

P.s.
Nostin valot seinäkasvin lomaan. Puoliso väittää niitä jouluvaloiksi, itse väitän talvivaloiksi. Että olisi jotain muuta kuin pimeyttä. Nyt lakkasin kynnet tummalla helmiäispunaisella; ihan selvät joulukynnet. Joulua en osaa ajatella kiinnekohtana siinä kontekstissa mihin se nykymaailmassa on kääntynyt: kulutusjuhlaan, raivostuttaviin rallatuksiin ja liian suklaan syömiseen. Kaipaan sitä joulua, kun nostetaan parempaa ruokaa pöytään, huolehditaan eläimistä ja rakkaista, rauhoitutaan – tai vielä taaemmas, sytytetään maailmaan uusi vapahduksen tähti. En välitä sinällään kristinuskosta saatika jeesus-traditiosta (sic), vaan näen tällaiset kertomukset symbolisina kuvina. Yrityksenä nostaa valoa pimeyden keskelle.

Valojen ja kynsilakkojen lisäksi vaihtoehtoisen joulutunnelman nostamiseksi joulukuun lukulistalle menee valon ja pimeyden teemaan sopien Michel Tournierin Kolmen kuninkaan kumarrus (Gaspard, Melchior et Balthazar / The Four Wise Men). Suosittelen.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Auttamisesta ja empatiasta


Eilen junailtuani Karjaalle oli vaunun eteisessä vanhempi naisihminen ison matkalaukun kanssa. Hetken käväisi mielessä, että voisin tarjoutua auttamaan sen laiturille nostamisessa. En tarjoutunut, ei niinkään siksi etten haluaisi olla avuksi vaan siksi, etten uskaltanut tai kehdannut sanoa. Kun ovet avautuivat, vieressä oleva pidempi aikuinen nainen päästi muut edeltä ja kysyi laukkunaiselta, tarviiko hän apua.

Tosiasiassa ihailen joka kerta näitä arjen auttajia. Kysyvät lastenvaunujen, matkalaukkujen, karttojen yms. kanssa pulassa olevia – joskus jo ennen pulaantumista – onko avulle tarvetta. Ovia kyllä availen. Kerran olin niin hyvällä tuulella, että pidin ovea auki polkupyörää sisään äheltävälle miehelle, jonka reaktio oli totaalisen hölmistynyt ja ensin vähän vaivautunutkin. Joku pikkuflikka pitää miehelle ovea auki! En tosin silloinkaan tainnut mitään sanoa.

Empatiaa voi käsittääkseni kasvattaa avuliaisuuden mukana ja se onkin kaksisuuntainen kokonaisuus. Kun opetetaan pärjäämään täysin itse ilman kenenkään apua missä tahansa tilanteessa, on vaarana, että ihmisestä kasvaa kova ja kylmä pärjääjätyyppi, joka eristäytyy ja katkeroituu. Sillä miksi muut saisivat tarvita apua kun ei itsekään sellaiseen ole oikeutettu. Toivoisin, että olisin kasvanut avuliaampaan tapaan enkä siihen, että kaikessa täytyy pärjätä itse. Eikä tämä ole millään lailla sukupuolisidonnaista; sellaista että nainen osoittaa miehelle minne naulansa haluaa taikka päinvastoin sitä, että nykynaisen kuuluu pärjätä jo itse, vaan esimerkiksi juuri kantamusten, reitin ja ovien kanssa. Kaksi kättä ja kaksi jalkaa eivät aina riitä, etenkään jos vipuvarsi on lyhyt, voimaa vähän tai liikkuvia osia yksinkertaisesti liikaa.

Sen sijaan mielelläni autan spesiaalimmissa ja erikseen kysytyissä asioissa, sellaisissa jossa koen olevani isommasti hyödyksi. Esimerkiksi ompelukoneen langoittaminen, pyöränkumin paikkaus, oikoluku, ja niin edelleen. On kivaa kokea olevansa hyödyksi ja avuksi. Toisinaan tosin on myös hankala hahmottaa tervettä rajaa, jossa ei enää ole resursseja (vain) muiden auttamiseen kaiken omalla vastuulla olevan asioiden hoitamisen kustannuksella.

Empatiaa on haastava kasvattaa ja pitää yllä, sillä se kattaa sekä avun antamisen että sen saamisen ja ennen kaikkea tunnetta siihen oikeuttamisesta. Ehkä tässä on myös kulttuurieroja. Tai karman lakia, mene ja tiedä. Uskoisin silti kasvatuksella ja ympäristöllä olevan vaikutusta, molempiin suuntiin: että ilmaistaan sekä avunannon että -saamisen olevan tarpeen vaatiessa saatavilla, jolloin kasvaa pikkuhiljaa käytös- ja suhtautumisnormi. Tämänkin takia tykkään Miyazakin animaatioelokuvista, sillä niiden henkilöt ovat todella aidon avuliaita, avoimia ja ystävällisiä. Avunanto toisinaan ärsyttää tai väsyttää, mutta siitä ei katkeroiduta, ylevöidytä tai vaadita mitään takaisin, sillä se kulkee ketjuna kaikkiin suuntiin.

Ehkä itseään voi vielä aikuisena kasvattaa kuten (pientä) lasta. Vielä kun oppisi aitoa empatiaa myös itseään kohtaan ja kehtaisi myös pyytää apua.