perjantai 19. helmikuuta 2016

Aaltojen muovaamat

Tunteidenkäsittely on yleensä ollut suhteellisen luonnollista minulle, tai ainakin niiden sietäminen ja nykyisin jopa ymmärtäminen. Vuosikausiin ei ole ollut tarvetta hukuttaa yksittäistä tunnetilaa jonkinlaisen sijaistoiminnon alle, enemmänkin pyrkiä ymmärtämään esimerkiksi neurokemiaa ja tunnetilojen biofyysisiä aiheuttajia ja korjaamaan niitä vastavaikutuksilla.

Sen sijaan ajatusten ja muistojen hallinta. Voi peeveli sentään. Olen edelleen moisten riepoteltava kuin räsynukke ristiaallokossa.

Eräs läheiseni harjoittaa jonkinlaista vesimeditaatiota. En ole ihan varma mitä hän tarkalleen tekee tai mitä tarkalleen mielenhallintatasolla tapahtuu, mutta väsyneessä aamusuihkussa ajattelin, että vesi todella on kuin ajatukset. Tunteetkin, kyllä, ja etenkin muistot. Virtaava vesi tuntuu iskiessään iholle - onko se pehmeää, hienopisaraista ja lämmintä, vai kovaa raemaisen kylmää. Vesi muodostaa hetken kuvion iholle ja jatkaa sitten matkaansa, pisara pisaralta, valuen pois. Tähän voisi pyrkiä. Ajatus tulee, ja se tekee mitä tekee, valuen sitten eteenpäin.

Muistot minä näen aaltoina. Etenkin kipeät sellaiset: hakkaavat rantaa lakkaamatta. Hetkellisesti saattaa tyyntyä ja pinta heijastaa vain nykyistä näkymää; taivasta, puita, veteen katsovia kasvoja, ja sitten hieman tuulta ja buum. Taas mennään. En tiedä olemmeko me veden muovaamia kiviä, sileitä, aluksi teräviä ja kulmikkaita, vai tuhansista hippusista muodostuva hiekka. Aallokko on kuitenkin vain liike, vesi ei pysy samana. Seisova vesi kehittää levää ja sameutuu, virtaava vesi pysyy elävänä. Toisaalta sanovat levässäkin piilevän terveysvaikutuksia, eikä lotus ei kasva ilman mutaa.

P.s. Kaipaan hirveästi veden äärelle. Yksi lisäsyy kesäharjoittelun odottamiselle: paikka sijaitsee noin parinkymmenen metrin päässä rantaviivasta. Ei ehkä villeimmästä, vapaimmasta ja tyynnyttävimmästä, mutta rantaviivasta kuitenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti