tiistai 16. helmikuuta 2016

'La Que Sabe' ja naarassusi

Seuraava teksti on kirjoitettu perinteisen naiskäsityksen näkökulmasta, sukupuolikäsitystä ja sukupuoli-identiteettiä millään tavalla arvottamatta. 

Okei, kirjallisuudenopiskelijana – tai siis entisenä, valmistuneena! – koko naarassusi-teema tursuaa korvista, nenästä ja kaikista mahdollisista raoista ulos. Tällä kertaa naarassusi ei kuitenkaan ole kansantarinoiden metaforinen vapauden kaipuu sellaisenaan, vaan kannustaa (naista) löytämään oman villin, kesyttämättömän ytimensä.

Clarissa Pinkola Estésin Naiset jotka kulkevat susien kanssa on ilmeisesti ollut isompikin ilmiö. Itse olin autuaan tietämätön moisesta aarrearkusta ennen kuin äitini sen eteeni mäjäytti. Kyse on siis villinaisen arkkityypistä kertomuksissa, joiden myötä Estés tutkii naisen psyykettä, sitä uhkaavia ja vahvistavia voimia. Kirja on raikkaan feministinen, sillä vaikka usein paha vastavoima esiintyy miehen hahmossa, luen itse sen kuvaavan Toista, vierasta, pikemminkin kuin 'pahaa miestä' konkreettisesti ja kirjaimellisesti. Kertomukset keskittyvät nostamaan esiin naisen vaistoa, villinaisen kaipuuta ja näistä kumpuavaa voimaa, puuttumatta julmuuksiin joita naiset kokevat miesten taholta. Sen sijaan kirjassa kiinnitetään huomiota psyyken pimeään puoleen, josta nousevat pahat vastavoimat. Tämä paha vastavoima voi olla yhteisö, omat ajatukset, perhe, kulttuuri, jopa toinen nainen pikemminkin kuin miessukupuoli. En tosin ole itse edennyt vielä kovin pitkälle, joten voin puhua vain alkuosasta. En oikeastaan taida alkaa avaamaan kirjaa yleislinjalta sen enempää sillä se jäisi pintapuoliseksi, ja Basamin sivuilla (linkki) oleva kuvaus on melkoisen täsmällinen.

Kirja on paikoin aika rankkaa ja ravistelevaa luettavaa. Toki kirjallisuusihmisenä mokoma susimyytti on todella tullut kaluttua luuytimiä myöten joka suuntaan ja takaisin, mutta Pinkola Estésin tyyli on jollain tapaa tarpeeksi havainnollinen, toistava ja konkreettinen, jotta se pääsee ihon alle. Nuorta naista esimerkiksi kuvataan nuorena sutena, jonka vaisto ei joko kulttuurisista tai kasvatuksellisista syistä ole päässyt kehittymään, jolloin nuori susi ei tunnista saalistajaa tai erota hyväntahtoisuutta itsekkyydestä ja haavoittavuudesta. Sain itse tästä melkoisen synninpäästön: nuorena vahingollisiin ihmissuhteisiin päätyminen ei siis välttämättä johdukaan vain omasta tyhmyydestä tai karmasta, vaan oli jokseenkin väistämätöntä tai ainakin täysin odotettavissa olevaa. Samalla tämä näkökulma tarjoaa nopeimman poiskasvamisen tien: tässä nykyisessä elämänvaiheessa vaisto on jo kehittyneempi. Se oli sitä aikaa silloin, toisin on nyt. Tämä, jos mikä, kasvattaa pois katkeruudesta ja uhriudesta.

Naisten ongelmana tai pikemminkin kompastuskivenä, sudenkuoppana, siis on ahtaiden kulttuurikäsitysten vuoksi latistaa itsensä pieneksi ja kiltiksi, seurata isoa virtaa tai muiden näkemyksiä ja arvoja sen sijaan, että kuuntelisi villinaisen vaistoaan. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikkien tulisi heittäytyä hippilapsiksi ja muuttaa metsäkommuuniin. Tällä kirjassa tarkoitetaan sitä aidointa ydintä, joka naisen olemuksessa ja sisimmässä on, esiintyy se päällepäin minkälaisena tahansa. Kyse ei ole pelkästään omien tavoitteidensa seuraamisesta, vaan jostain puhtaammasta ja pyhemmästä.* Sitä voimaa ja vaistoa toteuttaessa ja seuratessa ei yksinkertaisesti saa antaa muiden sanomisille tai teoille sellaista valtaa, joka latistaa luomisen, intohimon ja tiedon. Tämä voi ilmetä eri naisilla eri tavoin, joskin toistuvasti kirjoittaja viittaa luoviin tekoihin (musiikki, tanssi, kuvataide...), joita on paheksuttu entisinä aikoina ja niiden on väitetty tekevän naisesta hillittömän; sellaisen villin, joka pitää taltuttaa. Nykyisin tämä näkyy liikana kiltteytenä.

Liikaan kiltteyteen kasvattaminen myös tuhoaa vaistoa, jolla tunnistaa saalistaja. Kiltteyden vastakohta ei tarkoita tässäkään ilkeyttä ja itsekkyyttä, vaan sitä, ettei aina kannata kääntää toista poskea ja ensisijaisesti miellyttää kaikkia muita. Siinä todella hukkaa itsensä ja mahdollisuutensa.

Olen ehkä vähän sitä mieltä, että jokaisen naisen (eli itsensä naiseksi mieltävän) kannattaa lukea tämä kirja, ainakin selata löytyiskö sieltä jotain. Erityisesti suosittelen tätä kaikkien tyttölasten vanhemmille.


*Pyhällä viittaan kristinuskoa pidemmälle: Pinkola Estés kirjoittaa naisen voiman piilevän munasarjoissa, joista nousee myös vaisto ja syvä ihmispolvet ylittävä tieto. Lantioluuta kutsutaan myös pyhäksi luuksi, sakraaliluuksi (Sacrum = Sacral bone), sillä sen on ajateltu suojelevan pyhimpiä elimiä, ja myös tällä alueella sijaitsevat elimet uhrattiin jumalmenoissa ensimmäisenä.


P.s. Tulinkin takaisin! Yritin hetken nostaa uusi alku -blogia muualla, mutten sopinutkaan uuteen paikkaan. Tänne lisääntyy siis tästedes sekalaista tavaraa eri aiheista, sekä jonkin verran myös kuvia, tarpeen ja tilanteen mukaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti