sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Paloja ja pelejä

Ollessani lapsi, hahmottamiskykyäni harjoitutettiin kuulemma monenlaisilla kolmiulotteisilla peleillä ja leikeillä. Olin testilapsi, toimivatko sellaiset todella. No, mahdollisesti jollain tavalla. Muistan selkeästi ensimmäisiä pelejä olleen punaisen ja keltaisen värisen puisen laatikon, jonka kannessa oli erimuotoisia aukkoja. Erimuotoisista aukoista piti valita se, jonka mallisen palan oli ottanut ja laittaa pala siitä läpi laatikkoon. Tämä lienee tuttu lapsuuspeli monelle samalla ikäkaudella kasvaneelle.

Toivoisin, että ihmissuhteiden osalta meille opetettaisiin vastaavan palapelin hahmotusta. Neliskanttinen ei mene läpi pyöreästä, eikä pyöreä kolmikulmaisesta. Vielä kehittymätön, pienen ihmisen primitiivireaktio tällaisen vääränmallisen palan kohdalla on tunkea väkisin, hakata, survoa, lopulta suuttua ja huutaa että TYHMÄ PELI. Samaa kaavaa noudatetaan usein ihmisten kohdalla.

Ihmisestä kun vain ei oikein aina päällepäin näy, onko hän neliskanttinen, pyöreä, kolmikantainen vai mikä. Sen tähden ihmistä ei voi runnoa väkisin johonkin muottiin tutkimatta ensin, minkä muotoinen hän on.

Länsimainen suhtautuminen on omistaa oikeanlainen pala. Otan nyt tuosta tuon, ja se menee tähän koloon, jonka muodostavat ennakko-odotukset, lapsuustraumat, kompleksit, kokemukset, toiveet, halut, keskeneräisyys sekä omat suunnitelmat siitä, miten elämän tulisi mennä. Seurauksena on pettymyksiä, suuttumista, vihaa, turhautumista ja pelkoa sekä näistä seuraavaa hajottavaa kommunikaatiota.

Tämä on tavattoman raskasta sekä palalle että pelille. Ihminen pitää oikeasti ottaa sellaisena kuin hän on, ei sellaisena joksi hän voi tulla, jos vähän vuolee ja veistää tuolta ja täältä. Ihmisen ei myöskään omien (usein pelon värittämien) toiveidensa vuoksi kannata teeskennellä olevansa pyöreä, jos hän todellisuudessa on kolmikulma. Siitä seuraa lisää pettymyksiä ja identiteetin hukkumista.*

Ellipsi sellaiseen pyöreään koloon menee ehkä jossain vaiheessa. Toki myös palapeli voi muotoutua uudestaan, eihän ihminen onneksi ole ihan niin järkähtämätön kuin se kovakantinen, varsin pedantti laatikko. Osa ihmisistä onkin pikemminkin kuin kasveja, jotka puskevat pienestäkin asfaltin tai betonin raosta, saaden muut kyseenalaistamaan totuttuja oletuksia. Mutta se on jo eri tarina.

*Omista haaveistaan ja toiveistaan kannattaa puhua jo senkin takia, että niistä saa käsityksen, minkä muotoinen pala sillä hetkellä on. 

perjantai 17. helmikuuta 2017

Kolmejalkainen susi

"Kauneus lähtee sydämestä, silmistä ja hymystä. Rakkaus kaunistaa sekä kohteen että katsojan, ja se on todellista, ei harhaa, ei huonoa."

Näin kirjoitin 3.7.2016. En muista enää olotilaa tai tilannetta, jonka vuoksi tällaiseen päädyin, vaikkei siitä niin kovin kauaa olekaan. Luen jälleen Pinkola Estés'n kirjaa, ja kohtasin uudestaan kertomuksen Ruman ankanpoikasen syndroomasta. Nyt tarina laajeni pintaa pidemmälle: jos olet joutsen hiirten maailmassa, kuinka hiiret voisivat ymmärtääkään, kun puhuessasi ulos tulee vain kaakatusta? En pidä arvottavista eläinvertauksista - itseäni on sitäpaitsi sanottu kahdesti harmaaksi hiireksi - mutta allekirjoitan ajatuksen siitä, että eri kielillä puhuvien ympäröimänä ei yksinkertaisesti tule ymmärretyksi. Paitsi jos osaa imitoida eleitä riittävästi.
Voisin mielummin harkita hakeutumista hulluja ja viisaita kohti.




Mitä aloitukseen tulee, Pinkola Estés osasi kiteyttää jo jonkin aikaa päässäni pyörineen ja vaivanneen ajatuksen ulkonäöstä ja kulttuurista:
  "Kehon kauneuden ja arvon vähätteleminen sen todellista loistoa pienemmäksi on kehon pakottamista elämään ilman sille kuuluvaa henkeä ja muotoa tai oikeutta iloon. Rumaksi leimaaminen siitä syystä, että yksilön kauneus ei sovi senhetkisen kauneusihanteen muottiin, on erittäin vahingollista luonnolliselle ilolle, joka on osa villiä olemusta."*
Tästä puheen ollen: Itseäni vaivaa kovasti nykyinen Wow!-kulttuuri.
Mieti asiaa hetki.

Mitä Wow! tarkoittaa? Mitä se tarkoittaa sinulle? Sosiaalinen media, joka perustuu voimakkaasti visuaaliseen kilpailuun, vääristää wow!-ajatusta. Viime aikoina SoMen linjauksena tuntuu olleen se, että ihmisten kuvia kommentoidaan tällaisilla ylisanoilla silloin, kun ihmisestä luodaan meikein tai vaattein jotain muuta. Wow:n ei pitäisi olla kiinni vaatteista, meikeistä, lisähiuksista ja -ripsistä, kulkuneuvoista, asusteista, mietityistä figuureista ja asennoista, sellaisista pinnalle puetuista asioista, vaan jokaisen kuuluisi saada [olla] Wow! omana, luonnollisena itsenään.

Kolmejalkainen susi mahtuu pienempään koloon nukkumaan, vaikka se ei juoksekaan samalla tavoin, kuin nelijalkaiset.

Ihmismieli on herkkä ja hakee myönteistä ja ihailevaa huomiota. Jokainen Wow! joka on sanottu keinotekoiselle pintaluomukselle, on vaarallinen ja etäännyttää pois yksilön kauneuden arvostamisesta ja huomaamisesta. Wow'n voi sanoa myös saunapuhtaalle, onnellisesti hymyilevälle ihmiselle, joka on juuri kokenut viileän järven ja tähtitaivaan kimalluksen. Kenellekään ei saisi varomattomasti sanoa, että jokin keinotekoinen pukisi paremmin (kuin ihminen itsessään).

Villivoiman suitsinta joukkoon kuulumisen vuoksi johtaa itsensä kadottamiseen, ja tuottaa lisää onnettomia, eksyneitä olentoja. Matka kotiheimoon on todennäköisesti pitkä, mutta kuuleman mukaan kannattava. Itsensä löytänyt voi olla myös majakkana muille vielä eksyneille, jolloin kas: uusi kotiheimo on koossa.


*Clarissa Pinkola Estés (2013): Naiset jotka kulkevat susien kanssa, s. 213.